113.Pidä kiinni

♫

Otsikkolähde.

Sinä aamuna Tiffany nukkui pitkään. Kun hän vihdoin jaksoi herätä, aurinko oli noussut täyteen korkeuteensa eivätkä edes taivaalla leijailevat pilvet himmentäneet sitä varhaiskevään kirkkautta. Tiffany nousi ylös, painoi kevyen suudelman vielä nukkuvan Colinin huulille, pukeutui ja lähti laittamaan aamiaista.

Hieman myöhemmin myös Colin jaksoi vihdoin nousta ylös. Hän hiippaili keittiöön Tiffanyn perässä ja jäi tarkkailemaan vaimonsa touhuja yhä aavistuksen unisena.
-Huomenta rakas. Mitä sinä teet? 

-Lettutaikinaa, Tiffany vastasi hyväntuulisena.
-Tarkistin siitä Caseyn tekemästä ruokaohjelmasta, että näissä on tarpeeksi energiaa jos näiden kanssa syö vielä marjoja tai jotain hedelmää. Kävisitkö herättämässä Simonin, hän taitaa olla unilla vielä?
-Käynhän minä, Colin vastasi rennosti ja lähti lampsimaan kohti poikansa huonetta.

Tovin kuluttua Colin palasi olohuoneeseen vähemmän rentona.
-Ei hän ollut huoneessaan. Kävin tarkistamassa vessan, kylpyhuoneen, saunan ja takapihankin, mutta ei häntä näkynyt missään. Hän on tainnut lähteä johonkin.

Tiffany kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
-Lähtenyt? Mihin ihmeeseen hän nyt olisi tähän aikaan viikonloppuna mennyt?

-Ei nyt ole enää niin kovin aikaista. Me nukuimme tänään aika pitkään, Colin totesi.

-Mutta silti. Ei hän poistu kotoa koulun lisäksi juuri muualle kuin kuntosalille ja lenkkeilemään, mutta yleensähän hän lähtee vasta illalla, Tiffany mietti.

Siihen Colin ei kerennyt enää vastata ennen puhelimen soimista.
-Hei. Kyllä olen, kuka siellä? Ai hei Harold, en aluksi tajunnut, kun soitit tuntemattomasta numerosta. Miksi sinä muuten niin teit?

Huoneeseen laskeutui hyytävä hiljaisuus. Mitä hyvänsä Harold sanoikin, sen täytyi olla jotain todella kamalaa. Colin alkoi täristä paniikinomaisesti eikä meinannut saada sanottua enää sanaakaan.
-Kiitos.
Sen jälkeen puhelu katkesi.

Tiffany kääntyi katsomaan Colinia kummastuneena.
-Mitä asiaa Haroldilla oli?
Tiffanyn mieliala valahti kummastuneisuudesta huoleen hänen huomatessaan, miten Colin romahti alas ja alkoi itkeä.

Tiffany siirsi kiireesti lettupannun pois liedeltä ja ryntäsi Colinin luo.
-Kulta, mitä on sattunut? Mitä Harold sanoi?

Colin yritti vastata. Itkultaan ja tärinältään hän ei kuitenkaan saanut sanaakaan ulos. Hetken odoteltuaan Tiffany päätti toimia.
-Vedä henkeä ihan rauhassa. Minä soitan Haroldille ja kysyn mitä on käynyt.
Tiffany oli aistivinaan varovaisen nyökkäyksen.

Tiffany nousi ylös ja nappasi Colinin puhelimen käteensä. Puheluhistoriasta näkyi, että viimeisin puhelu oli tosiaan tullut tuntemattomasta numerosta. Varovasti Tiffany painoi uuden puhelun käyntiin ja nosti luurin korvalleen.
-Hei Colin, saitko jo kerrottua Tiffanylle? Oletteko te jo matkalla?
-Tässä on Tiffany. Mitä hänen olisi pitänyt saada kerrottua ja mihin meidän pitäisi olla matkalla? Colin koitti kyllä kertoa, mutta hän on nyt niin shokissa, ettei kykene puhumaan. Voisitko sinä kertoa?
-Olen niin pahoillani tästä. Simon oli lähellä hukkua tänä aamuna kuntosalin uima-altaalla, koska häneltä meni taju kesken uinnin. Tarkempaa tietoa minulla ei ole, mutta olen täällä sairaalalla nyt. Teidänkin kannattaisi tulla mahdollisimman pian.

Tiffanyn sydän tuntui jättävän lyönnin väliin. Siltikin hän sai pidettyä äänensä rauhallisena.

-Kiitos, me tulemme.

Tiffany ei mennyt shokkiin Colinin tapaan, vaan selviytymisvaisto nappasi hänet otteeseensa. Hän raahasi Colinin autoon ja ajoi sairaalalle niin kovaa ylinopeutta kuin kaupunkiajossa vain uskalsi.

Auton parkkiin jätettyään Colin ja Tiffany ryntäsivät suoraan omaisten odotushuoneeseen ja löysivät Haroldin sieltä. Sairaalavaatteisiin sonnustautunut mies tuijotti tyhjyyteen mietteliäänä.

Colin oli yhä niin shokissa, ettei saanut sanaakaan sanottua, joten puhuminen jäi Tiffanyn hoidettavaksi.
-Hei, Harold. Miksi sinä olet sairaalavaatteissa? Onko sinullekin käynyt jotain?

Harold pudisti päätään.
-Ei, minä olen kunnossa. Treenivaatteeni kastuivat läpimäräksi kun hyppäsin altaaseen ja muut vaatteeni jäivät kuntosalin pukuhuoneeseen odottamaan, että joudan hakemaan ne, niin sain nämä lainaan. Myös kännykkäni jäi sinne, joten sain vastaanottopuhelimen lainaan. Siksi se puhelu teille tuli tuntemattomasta numerosta.

-Mitä siellä uima-altaalla oikein tapahtui? Colin sai vihdoin kysyttyä.

-Niin, minuakin kiinnostaa se. Mitä siellä tapahtui? Puhelimessa puhuit jotain hukkumisesta, Tiffany kysyi pelokkaana.

Harold veti syvään henkeä ennen kuin alkoi kertoa. Hän tiedosti kyllä, ettei hän ollut lainkaan niin järkyttynyt tilanteesta kuin Tiffany ja Colin olivat, mutta olisi ollut valehtelua väittää, että hän ei ollut yhtään poissa tolaltaan.

-Minä lähdin salille tänä aamuna aikaisin. Olin juuri saanut lämmittelyjuoksut juostua ja olin aikeissa alkaa nostelemaan puntteja, kun huomasin Simonin kauhovan altaassa melkoista vauhtia. Emme ole nähneet hetkeen, niin ajattelin käydä tervehtimässä häntä. Ensin kävin kuitenkin jättämässä kenkäni salin pukuhuoneeseen, allasalueelle kun ei saa mennä kengät jalassa.

-Kun lopulta pääsin altaalle, yritin tervehtiä häntä. Hän ei kuitenkaan huomannut minua. Ei hän tuntunut huomaavan mitään. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja jäi pitelemään rintaansa. Huusin hänen nimeään, mutta ei hän tainnut kuulla. Sitten hän lähtikin vajoamaan pinnan alle.

-Hyppäsin välittömästi hänen peräänsä. Sain nostettua hänet pintaan ja raahattua altaan reunalle. Siinä välissä paikalle tuli kuntosalin vastaanoton työntekijä, joka oli ilmeisesti kuullut huutoni ja tuli tarkastamaan tilannetta.

-Huomasimme välittömästi, että Simon ei hengittänyt eikä hänen sydämensä lyönyt. Vastaanottotyöntekijä lähti heti soittamaan hätäkeskukseen. Sillä välin minä aloitin elvytyksen ja sain Simonin sykkeen palaamaan melko nopeasti.

-Taisin vahingossa myös murtaa häneltä pari kylkiluuta, mutta ehkä se on pienempi paha tässä yhteydessä. Ambulanssi tuli nopeasti ja vaikka hän oli yhä tajuton, niin hän kuitenkin hengitti. Hyvin vaivalloisesti, mutta hengitti kuitenkin. Sairaalalle saavuttuamme hänet vietiin heti johonkin enkä ole kuullut hänestä sittemmin. Eivät lääkärit ja hoitajat minulle mitään kerro, koska en ole lähiomainen. Tai no, sen verran he suostuivat sanomaan, että hän on elossa, mutta sen enempää minä en tiedä vaikka olen kyllä kysynyt.

Colin lähestulkoon riuhtaisi Haroldin ylös penkiltä ja veti hänet halaukseen.
-Kiitos Harold, kiitos. Sinä olet pelastava enkeli.

Harold vain pudisteli päätään.

-Älähän nyt. Olin vain oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tein sen minkä kuka tahansa olisi tehnyt.

Sen sanottuaan Harold hiljeni hetkeksi.

-Nyt kun te olette täällä, niin minä voisin lähteä hakemaan ne vaatteeni sieltä kuntosalilta. Ymmärrän, että teillä on nyt varmasti muutakin mietittävää, mutta sitten kunhan te vain ehditte ja jaksatte, niin haluaisin mielelläni kuulla hänen voinnistaan lisää, hän lisäsi varovasti.

-Kiitos silti. Lähde vain, me pidämme sinut ajan tasalla, Colin sai sanottua liikutuksensa läpi.

Haroldin poistuttua he jäivät kaksin. Selviytymisvaisto piti yhä Tiffanya tiukasti otteessaan, joten nainen työnsi tiukasti omat ajatuksensa syrjään ja keskittyi tukemaan Colinia.

Sillä hetkellä Colin ei itkenyt. Hän oli vain niin poissa tolaltaan, ettei yksinkertaisesti kyennyt.
-Tämä on minun syytäni. Tämä on niin minun syytäni. Casey varoitteli siitä syömishäiriöstä ja käski meitä viemään hänet lääkäriin. Miksi helvetissä minä en kuunnellut häntä?

Tiffany silitti Colinin hiuksia rauhoittavasti.
-Rakas, emmehän me edes tiedä tarkkaan, että mitä on käynyt tai miksi. Voi olla, että kyse ei ole mistään tuollaisesta. Jos onkin, niin ei se ole sinun syytäsi. Parhaasi mukaan sinä yritit auttaa, aivan niin kuin minäkin. Ei nyt kuitenkaan hätäillä vielä, kun emme tiedä.

Colinilta pääsi epätoivoinen huokaus.
-Miten ihmeessä sinä pystyt olemaan noin rauhallinen?
Tiffany vain hymähti.
-Sen kun tietäisi. Tunnen jo nyt kuoreni säröilevän ja tiedän, että se romahdus tulee vielä, mutta vielä minä saan pidettyä itseni kasassa jollain ihmeen tuurilla.

Colinilla ja Tiffanylla ei ollut aavistustakaan, kauanko he ehtivät siinä penkillä istumaan. Jossain vaiheessa he kuitenkin havahtuivat siihen, että lääkäri puhutteli heitä.
-Oletteko te herra ja rouva Leeds-Bevington?

Molemmat nousivat ylös penkiltä ja ryntäsivät lääkärin luo.
-Kyllä olemme. Missä Simon on? Tiffany kysyi ärtyneenä.
-Josko menisimme työhuoneeseeni juttelemaan?

Lääkäri oli vakavailmeinen eikä suostunut heti kertomaan missä mennään. Tiffanylle se oli selvä merkki siitä, että jotain pahaa oli tapahtunut ja se sai hänet hurjistumaan entisestään.
-Kerro, missä meidän poikamme on!

Lääkärin ilme ei värähtänytkään. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä luultavasti viimeinenkään kerta kun hän joutuisi käsittelemään shokissa olevia vanhempia, joten hän ymmärsi, että Tiffanyn kiukkuamisessa ei ollut kyse mistään henkilökohtaisesta.
-Rouva on nyt hyvä ja rauhoittuu. Mennään minun huoneeseeni, kerron siellä sitten lisää poikanne tilanteesta.

Lääkäri saattoi Colinin ja Tiffanyn hissiin, josta he jatkoivat pari kerrosta ylemmäs ja sieltä lääkärin työhuoneeseen. Kun he olivat huoneessa, lääkäri tarkisteli hetken tietokoneelta Simonin tietoja ja kääntyi sitten Tiffanyn ja Colinin puoleen.

Katse ja ääni olivat vakavia.
-Teidän poikanne sydän pysähtyi tänä aamuna hänen ollessaan uimassa paikallisen kuntosalin altaalla. Tajunnanmenetyksen yhteydessä hän ehti painua pinnan alle ja lakata hengittämästä, mutta eräs paikalle sattunut sivullinen…
-Ei Harold ole sivullinen, hän on perheystävä, Colin lisäsi väliin.
-Ai te tunnette hänet? No mutta, Harold sai hänet kiskottua pinnalle ja aloitti elvytyksen välittömästi. Hänen ensiapunsa oli aivan kullanarvoista. Syke saatiin takaisin melko nopeasti, ja sairaalalle saavuttaessa poika jopa hengitti vaikkei tajuissaan vielä ollutkaan.

Colin keskeytti lääkärin uudelleen.
-Tuon kaiken me jo tiesimmekin, Harold kertoi meille jo äsken. Voisitko sinä nyt kertoa meille, että missä Simon on ja miten helvetissä tähän tilanteeseen on päädytty?

Lääkäri oli yhä rauhallinen ja suorastaan ilmeetön, vaikka nyt Colinkin alkoi jo hermostua.
-Poikanne on viety tutkimusten jäljiltä tehotarkkailuun lepäämään. Hän on äärimmäisen väsynyt, mutta voi olosuhteisiin nähden ihan hyvin. Sydänfilmin ja alustavien laboratoriokokeiden tulokset viittaavat voimakkaaseen ylirasitustilaan ja aliravitsemukseen, mutta mitään varmaa esimerkiksi taustasyistä emme voi sanoa ennen kuin loput tulokset ovat tulleet ja häntä on päästy jututtamaan. Ensin hänen täytyy kuitenkin saada levätä.

Colin näki, että Tiffanyn kuori alkoi vähitellen murtua. Vielä nainen sai kuitenkin pidettyä itsensä kasassa.
-Pääsemmekö me katsomaan häntä?
-Pääsette. Vien teidät nyt sinne, lääkäri kertoi.

He palasivat hissillä alempaan kerrokseen ja lääkäri saattoi heidät oikean oven taakse.
-Hän on tosiaan todella uupunut ja saanut lääkkeitä, joten hän todennäköisesti nukkuu vielä tunteja. Saatte kuitenkin olla hänen luonaan niin kauan kuin vierailuaika sallii, lääkäri kertoi ja laski heidät sisään huoneeseen.

Simon makasi sängyllä todella väsyneenä. Hän näytti uupuneelta ja riutuneelta tavalla, jollaisena Colin ei ollut ikinä aikaisemmin toista ihmistä nähnyt. Se näky oli se, joka suisti Tiffanyn viimein raiteiltaan.

Nainen heittäytyi Colinin syleilyyn. Sillä hetkellä kyyneliä ei tullut, mutta äänestä kuuli, etteivät ne olleet kaukana.
-Meidän poikamme, meidän pieni poikamme…Miksi?

Colinin mielessä alkoi pyöriä synkkiä ajatuksia. Tämä on minun vikani. Jos hän ei toivu tuosta, minä en koskaan anna itselleni anteeksi. Tiffanylle hän ei sanonut mitään, rutisti naista vain lujempaa.
***

Illan tullen Casey ja Jonah katselivat kotonaan elokuvaa täysin tietämättöminä aamupäivän tapahtumista. He olivat viettäneet koko päivän kahdestaan. Edes Arthuria ei tarvinnut sillä hetkellä miettiä, sillä poika oli lähtenyt yöksi Marian luokse. He saivat olla siis täysin rauhassa omassa pienessä kuplassaan.

Se kupla kuitenkin puhkesi äkkiä, kun ovelta kuului kova koputus.
-Kuka ihme siellä on tähän aikaan? Nythän alkaa olla  jo myöhä, Jonah pohti.
Casey vilkaisi ovelle.
-Näyttäisi olevan siskosi. Minä käyn avaamassa, hän totesi ja nousi ylös Jonahin kainalosta.

Casey ehti juuri ja juuri avata oven, kun Tiffany heittäytyi hänen kaulaansa ja alkoi nyyhkyttää lohduttomasti. Se sai huolen heti nousemaan Caseyn mieleen.
-Tiffany, mikä on? Mitä on tapahtunut?

Tiffany yritti kertoa. Hän ihan todella yritti. Itkunsa keskeltä hän sai kuitenkin soperrettua vain yhden sanan.
-Simon.

-Mitä hänelle on sattunut? Jonah kysyi kauhistuneena.

Tiffany yritti kertoa, mutta ei vieläkään saanut nyyhkeeltään kunnolla puhuttua. Lopulta Casey toi ehdotuksensa ilmoille.
-Jospa me keitämme teetä, istumme alas ja sinä kerrot kun olet saanut vähän rauhoituttua?
Tiffany nyökkäsi varovasti, joten Jonah meni napsauttamaan vedenkeittimen päälle.

Kun tee oli valmista, he istuivat kaikki kolme pöydän ääreen mukiensa kera. Casey aloitti kysymyksensä ja hänen äänensävynsä oli pelokas.
-No niin. Simonille on siis sattunut jotain?

Tiffany nyökkäsi varovasti.
-Joo. Tänä aamuna hänen sydämensä pysähtyi ja hän oli lähellä hukkua kuntosalin uima-altaalle. Hänet saatiin kuitenkin pelastettua. Hän on nyt sairaalassa tarkkailtavana ja Colin on siellä hänen kanssaan.

Jonah kuunteli Tiffanyn kertomaa kummissaan.
-Miten ihmeessä siinä niin kävi? Tiedättekö te edes vielä?

Tiffany kohautti olkiaan varovasti.
-Emme vielä ihan hirveän tarkasti. He ottivat jotain sydänfilmejä ja labrakokeita, joiden perusteella on käynyt ilmi, että hänen kehonsa on äärimmäisessä ylirasitustilassa ja hän on jossain määrin aliravittu. Lisäksi häneltä murtui kaksi kylkiluuta elvytyksen yhteydessä. Syistä me emme sen tarkemmin tiedä ennen kuin häntä on päästy jututtamaan.

Casey ei sanonut sanaakaan ja vähitellen Tiffanyn puheetkin alkoivat valua ohi hänen korviensa. Heti kuultuaan sanan “sydänpysähdys” hänen mielensä täytti paha aavistus ja Tiffanyn kertoma vahvisti sen oikeaksi. Ulkokuorensa hän sai pidettyä rauhallisena, mutta sisällä kävi kova myrsky. Minun olisi pitänyt tajuta. Minun olisi pitänyt huomata. Lupasin pitää häntä silmällä ja suojella, mutta minä epäonnistuin. Tämä on minun syytäni.
***

“Hei Colin. Tiffany tuli meille ja kertoi kaiken. Hän jäi myös yöksi, koska ei pysty olemaan nyt yksin, mutta ymmärtää kyllä, että sinua tarvitaan siellä. Minä taas olen ihan helvetin pahoillani. Tiedän, että lupasin auttaa ja suojella Simonia. Tiedän myös sen, että epäonnistuin siinä. Teillä on ihan täysi vapaus vihata minua vaikka koko loppuikänne ja minä ymmärrän sen kyllä. Ymmärrän senkin, että mikään anteeksipyyntö tai pahoittelu ei saa tapahtunutta pyyhittyä pois tai auta häntä toipumaan, mutta anteeksi silti. Olen oikeasti ihan sanoinkuvailemattoman pahoillani. Toivon sinulle ja Tiffanylle kovasti voimia ja Simonille jaksamisia toipumiseen. Jos se vain on sallittua, niin tulisin mieluusti katsomaan häntä sairaalaan, mutta en tuppaudu. Ymmärrän kyllä, jos te ette halua nähdä minua. Anteeksi vielä kerran ja hyvää yötä.”

Colin veti syvään henkeä Caseyn viestin luettuaan. Kaikesta huolimatta hän oli saanut jossain määrin rauhoiteltua itsensä ja ymmärsi, millaisessa mielentilassa Casey sillä hetkellä oli. Sen vuoksi hän halusi tehdä asian kerralla selväksi.

“Casey, tämä ei ole millään lailla sinun vikasi. Jos minä tästä jotakuta syytän, niin korkeintaan itseäni. Minähän tässä olen se, jonka olisi pitänyt tajuta hankkia pojalle ammattiapua. Sinä teit parhaasi, mutta silti tähän päädyttiin. En tiedä miten, enkä tiedä miksi, se selvinnee kunhan Simon on taas hereillä. Olen kuitenkin varma, että ei tämä sinun syytäsi ole. Tiffany ei ole sinulle vihainen, minä en ole sinulle vihainen, enkä usko, että Simonkaan on. Katsotaan vierailua huomenna. En tiedä, jaksaako Simon nähdä ketään, mutta uskoisin, että hän haluaa kyllä kunhan on saanut levättyä. Sanon tämän vielä kerran, mutta älä syytä itseäsi. Sinä teit parhaasi. Hyvää yötä sinnekin, koittakaahan saada nukuttua.”

Viestin lähetettyään Colin jäi katsomaan uinuvaa Simonia. Sitä näkyä katsellessaan hän painautui syvälle muistoihinsa. Jostain syystä sillä hetkellä mieleen nousivat ne tilanteet, joita hän oli aikaisemmin todistanut tämän rakennuksen seinien sisällä.

Ensimmäisenä mieleen palasi muistot niistä kaikista päivystyskäynneistä Tiffanyn raskauden alkuajoilta. Silloinkin Colin oli ollut todella huolestunut, mutta samalla kuitenkin myös toiveikas. Kaikesta huolimatta hän jaksoi uskoa, että heille kävisi hyvin, kuten lopulta kävikin.

Seuraavana mieleen pomppasi muisto siltä yöltä, kun Caseyta ammuttiin. Silloin Colin oli lähtenyt kotoa niin kiireellä, ettei ehtinyt edes vaihtaa pyjamasta pois. Hän oli myös ajanut kyyneleet silmissään niin lujaa, että hän olisi varmasti saanut sanoa hyvästit ajokortilleen jos poliisi olisi nähnyt. Colin oli melko varma, ettei hän ollut koskaan pelännyt niin paljoa kuin silloin. Ja silti, siinäkin kävi loppujen lopuksi niin hyvin kuin sellaisessa tilanteessa nyt voi käydä.

Colin palasi siitä hetkestä vähän taaksepäin muistelemaan sitä aamuyötä, kun Simon syntyi. Tiffany oli synnytyksen jäljiltä niin totaalisen uupunut, että Colin sai vaihtaa vaipan ja kylvettää Simonin ihan yksin. Se ei haitannut häntä pätkän vertaa. Colin muisti kirkkaasti sen hetken, kun kylvyn jälkeen hän nosti pienen nyytin rinnalleen syleiltäväksi. Hän ei ollut koskaan ollut niin onnellinen kuin siinä hetkessä vastasyntynyttä vauvaansa syleillessään.

Nyt se sama vauva taisteli hengestään ja se oli ajatus, mitä Colin ei enää kestänyt itkemättä. Olihan hän koko Simonin elämän ajan pelännyt paljon ja kaikenlaista, mutta ei hän ollut missään vaiheessa ihan tosissaan ajatellut, että ne pelot, ainakaan ne pahimmat, tulisivat todeksi. Siinä hän nyt kuitenkin oli; elämässä todeksi pahinta painajaistaan.

Colin yritti olla hiljaa, ettei Simon häiriintyisi hänen itkustaan. Se ei kuitenkaan tainnut olla ihan riittävän hiljaa, sillä pian hän havahtui sängyltä kuuluvaan hentoon ääneen.

-Isä?

Colin pyyhi kyyneleet pois kasvoiltaan ja ryntäsi Simonin luokse.
-Kyllä, minä olen tässä.
-Missä äiti on? Missä minä olen? Mitä on tapahtunut? Simon kyseli aavistuksen sekavana.

Colin niiskaisi hiljaa Simonin poskea silittäessään.
-Sinä sait tänä aamuna sydänkohtauksen uidessasi ja sen seurauksena meinasit hukkua. Olet sairaalassa nyt. Äitisi meni Caseyn ja Jonahin luo. Ei hän olisi halunnut, mutta hänen oli pakko lähteä. Edes minä en saisi oikeasti olla täällä enää, koska vierailuaika päättyi jo tunteja sitten. Sain kuitenkin puhuttua toiselle meistä luvan vetoamalla siihen, että sinä olet vielä alaikäinen.

Simon veti vaikeasti henkeä.
-Kylkeen sattuu.
-Sinulta murtui elvytyksen yhteydessä kaksi kylkiluuta, se johtuu varmaankin siitä, Colin kertoi.

Heidän välilleen laskeutui hetkellinen hiljaisuus. Simon häilyi yhä tajuntansa rajamailla ja Colin puolestaan mietti, miten saisi sanansa sanottua. Lopulta hän sai ajatuksensa kasaan.
-Kuule, Simon… Lääkärit puhuivat jotain siitä, että laboratoriokokeiden perusteella sinä vaikutat aliravitulta ja kehosi on kovassa ylirasitustilassa. He haluavat jutella kanssasi kunhan olet taas hereillä. Minäkin haluan, mutta älä ota siitä stressiä nyt. Puhutaan vasta sitten, kun sinä olet siihen valmis.

Sen kuultuaan Simonkin oli lähellä alkaa itkeä.
-Anteeksi.
-Simon, ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi. Et sinä ole tehnyt mitään väärää, Colin sai sanottua värisevällä äänellään.

-Mutta minä tein sen kaiken tahallani, Simon sopersi.

-Minkä kaiken? Colin kysyi kummastuneena.

-No... Valehtelin. Jätin syömättä kun silmä vältti, oksensin sen vähän minkä söin, liikuin oikeasti paljon enemmän kun annoin ymmärtää. En minä noudattanut sitä ohjelmaa ollenkaan.

Colin veti yhä väristen henkeä ja puristi silmänsä kiinni estääkseen kyyneliä valumasta.
-Jos tässä jonkun pitäisi pyytää anteeksi, se olen minä. Minun olisi pitänyt tajuta, että sinä tarvitset apua. Jotain muuta kuin minä, äitisi ja Casey meidän käskystämme yritti tarjota.
Colin piti pienen tauon välissä.
-Jaksatko sinä nousta hetkeksi ylös?
-Mitä?
-Niin, jaksatko?
-Kai minä jaksan, Simon henkäisi.

Colin auttoi Simonin istumaan varoen tarkasti pojan kylkeä ja paidan alla kulkevia sydänmonitorin johtoja. Kun Simon oli siinä hänen kylkeään vasten, hän järkyttyi. Colin ei tiennyt, eikö hän vain ollut huomannut, vai eikö hän ehkä edes halunnut huomata, mutta Simon oli todella kuihtunut. Sitä ajatusta pyöritellessään Colin oli hetken ihan hiljaa.

Lopulta hän kuitenkin avasi suunsa jälleen.
-Jaksatko sinä jutella nyt vai puhutaanko myöhemmin?
Simon pudisti päätään.
-En minä oikein tiedä. On minulla sanottavaa, mutta en nyt saa jäsenneltyä ajatuksiani. Ainut mitä minä tiedän on se, että olen pahoillani.

Colin vetäytyi hieman kauemmas, että saisi otettua poikaansa katsekontaktin.
-Johan minä sanoin, että sinun ei tarvitse olla pahoillasi. Sinä olet sairas, ei sinun tarvitse pyydellä sitä anteeksi.

Simon veti hiljaa henkeä ennen kuin vastasi.
-Oletko sinä minulle ihan hirveän vihainen?

Colin oli jo tippunut kärryiltä, monta kertaa hän oli sen päivän aikana itkenyt. Nytkään se ei ollut kaukana, mutta jotenkin hän sai pidettyä itsensä kasassa. Jostain hän oli saanut voimia valaa uskoa niin itseensä kuin Simoniinkin.
-En lainkaan. Surullinen ja huolestunut kyllä, mutta en vihainen. Älä kuitenkaan pelkää. Minä, äitisi ja muukin perhe on varmasti sinun tukenasi tässä. Tuli kyseeseen sitten osastojakso, terapiaa tai mitä hyvänsä, niin sinä et jää yksin. Me kaikki olemme sinun tukenasi tässä toipumisprosessissa. Voi olla, että tie on pitkä ja kivinen, mutta minä toivon ja ennen kaikkea uskon, että sinä selviät tästä kyllä.

Simon oli parhaansa mukaan koittanut pitää itsensä kasassa, mutta Colinin sanat mursivat hänet. Simon alkoi nyyhkyttää lohduttomasti ja Colin veti hänet takaisin lähelleen. Kumpikaan heistä ei tiennyt, kauanko Simon kerkesi siinä itkeä, mutta Colinillä ei ollut kiire mihinkään. Hän vain piteli poikaa syleilyssään ja antoi tämän itkeä ihan rauhassa niin kauan kun tarvitsi.

Kun Simonin itku alkoi vähitellen hiipua, hänellä oli vain yksi asia sanottavana.
-Minä haluan takaisin nukkumaan.
-Minä autan sinut makuulle, Colin kuiskasi hellästi.

Colin avusti Simonin takaisin sängylle ja jäi pitelemään pojan kädestä kiinni. Umpiväsyneenä Simon alkoi hapuilla isänsä kasvoja. Hänellä oli pyyntö esitettävänään.
-Jääthän sinä tänne kanssani? Minua pelottaa olla yksin.
-Minä en mene tästä enää mihinkään, Colin vakuutteli.

Simon katsoi isäänsä silmiin kiitollisena.
-Kiitos. Annatko vielä minulle peiton tuolta kaapista? Minulla on ihan hirveän kylmä.
Colin nyökkäsi varovasti.
-Tietenkin annan.

Colin kaivoi kaapista peiton ja levitti sen varovasti Simonin ylle. Poika yritti vielä mutista jotain hyvänyöntoivotuksen kaltaista, mutta uni vei hänet mukanaan ennen kuin sanaakaan tuli ulos.

Nukkuvaa Simonia katsellessaan Colin pohti hetken, pitäisikö hänen itsensäkin yrittää nukkua hetki, koska hän oli ihan toivottoman väsynyt. Samassa hän oivalsi kuitenkin, ettei siitä tulisi yhtään mitään. Hän oli niin stressaantunut, ettei hän kuitenkaan saisi nukuttua silmäystäkään. Siksi hän ei viitsinyt edes yrittää.

Sen sijaan hän sammutti valot, asettui valvomaan poikansa unta ja kuuntelemaan sydänmonitorin onneksi tasaista piippausta. Siinä hetkessä  hän tunsi huolen suurimman terän vihdoinkin taittuvan.

Seuraava päivä kaikkine tutkimuksineen ja keskusteluineen toisi varmasti lisää surua ja stressiä mukanaan, mutta sillä hetkellä Colinista tuntui, että pahin oli ehkä takana. Se oli ajatus, josta hän päätti pitää lujasti kiinni.

*****

Hei. Lupailin osaa lokakuulle ja tiukille meni, mutta sain homman hoidettua. Pidempään siinä meni kun arvelin/toivoin, mutta siitä lisää tuonnempana.

Simon selvisi kuin selvisikin, hyvin pitkälti Haroldin ansiosta, vaikka mies vaatimattomasti väittääkin tehneensä vain sen, mitä kuka hyvänsä olisi tehnyt. Tie toipumiseen tulee tosiaan olemaan pitkä ja kivinen, mutta pahin on nyt kuitenkin takana.

Tarinan jatkon suhteen mulla on kuitenkin vähän ikäviä uutisia. Vaikka olen nyt tovin saanut pidettyä kiinni säännöllisestä julkaisutahdista, voi olla, että jatkossa se ei välttämättä ole tilanne. Tämän osan sain tehtyä loppuun, koska se oli jo puolivalmis enkä halunnut jättää lukijoita cliffhangeriin kovin pitkäksi aikaa, mutta seuraavaa saatetaan ehkä joutua odottamaan. En tiedä, onko se loman loppuminen, työpaikalla tapahtuneet epämiellyttävät muutokset, paheneva kaamosmasennus, elämässä tapahtuneet surulliset käänteet, se, että peli heittelee jatkuvalla syötöllä kapuloita rattaisiin vai mikä, mutta kaikki luova tekeminen on mulle tällä hetkellä todella haastavaa, enkä tiedä, kauanko menee, että saan tästä itseni kerättyä. Yritän kyllä, että tauko ei ryöpsähdä ihan kuukausien mittaiseksi, mutta mistäpä minä tiedän. Voi olla, että mitään taukoa ei edes tule.

Haluan kuitenkin päättää tämän postauksen vähän iloisempaan meininkiin, joten tässä olisi yksi kulissien takaa-palanen. Tämän wtf-hetken meille tarjoilee James:

Kyllähän sitä voi vanhemmallakin iällä löytää itsestään uusia puolia, ei siinä mitään, mutta tämä aiemmin heteroksi itsensä määritelleen Jamesin kiinnostuksenkohde pääsi hieman yllättämään. Harmi vaan, että kyseessä on Jamesin vävypoika. Isällä ja pojalla on siis selkeästi samanlainen miesmaku. :D

Okei, seuraavaan kertaan siis, milloin se sitten koittaakaan!