108.Syvällisiä mietteitä

Aina kun Simon ja Arthur pääsivät koulusta samaan aikaan, he lähtivät yhdessä puistoon jos sää vain oli sopiva. Sinäkin perjantaina onneksi oli. Välittömästi kellon soitua päivän päätteeksi he tapasivat koulun ulko-ovien luona ja lähtivät kohti ajanvietettään.

Puistosta he lähtivät useimmiten yhdessä joko jomman kumman kotiin tai isovanhempiensa luokse tekemään läksyjä ja syömään. Tänään heidän oli tarkoitus mennä Arthurin luo. Viikonlopun kunniaksi läksyjä ei tullut, joten he suunnittelivat viettävänsä puistossa aikaa tavanomaistakin pidempään.

Ruoan laittaminen pyöri jo kotona odottavan Caseyn mielessä, mutta ensin hän halusi kuitenkin lukea pätkän kirjaa. Lukuharrastuksen myötä Caseyn sisällä oli myös alkanut itää halu kirjoittaa. Ei hänellä ollut sen kummempaa ideaa siitä, että mitä hän kirjoittaisi tai milloin. Ainut asia minkä hän tiesi varmaksi oli se, että vielä joskus hän sen tekisi.

Casey kuitenkin jätti pohdinnan sikseen ja palasi kirjanluvun pariin. Sekin keskeytyi pian, kun etätyöpäivänsä päättänyt Jonah asteli ulos työhuoneesta ja istui hänen viereensä mielessään kysymys.
-Minä tiedän, että olemme jo sopineet, että Simon tulee Arthurin kanssa tänne illaksi ja ainakin syö illallista meidän kanssamme. Tiffany kuitenkin soitti ja kysyi, että voisiko poika jäädä myös yöksi. Heillä on kuulemma Colinin kanssa jokin tärkeä juttu. Menin jo lupaamaan sen olevan ihan ok, joten tämä kysymys on ehkä vähän turha, mutta kai se käy sinullekin?
-Tietenkin käy, eihän sinun tarvitsisi edes kysyä, sen puoleen kuin hänenkään. Simon on aina tervetullut.

Casey laski kirjan käsistään ja veti Jonahin kainaloonsa.
-Pojathan yökyläilevät toistensa luona tiuhaan, joten olen vähän suunnitellut yhtä juttua mitä he voisivat tehdä seuraavalla kerralla eli ilmeisesti tänään, Casey aloitti.
-No?
-Ulkona alkaa olla jo aika lämmintä, joten voisimme laittaa heille piknikin pihalle, ja jos he tahtovat, niin he voisivat nukkua teltassa yön.
-Onko meillä muka teltta jossakin? Jonah kysyi huvittuneena.
-Ei, mutta äkkiäkös sinä käyt sellaisen ostamassa. Vai haluatko mieluummin tehdä heille ruokaa?

Ajatus ruoanlaitosta sai Jonahin vain entistäkin huvittuneemmaksi.
-Kyllä minä voin sen teltan käydä ostamassa. Voisin kyllä muutenkin, mutta siitä seuraisi vain katastrofi jos minut päästäisi hellan ääreen. Tai ei nyt ehkä ihan katastrofi, mutta ei ainakaan mitään syömäkelpoista.

-Niin minä vähän arvelinkin. He ovat varmaan molemmat puistossa vielä, mutta alan pikkuhiljaa laittelemaan sitä ruokaa heille. Haluan kaiken olevan valmista kun he tulevat. Ennen sitä haluan kuitenkin vielä tehdä yhden asian.
-Minkä? Jonah kysyi odottavana.

-Tämän, Casey kuiskasi ja kumartui suutelemaan Jonahia.

Jonah huokaisi ihastuneena eikä olisi millään malttanut irtautua siitä, mutta hän tiesi, että hänen pitäisi. Kello alkoi hiljalleen hiipiä kohti iltaa eikä siihen ollut enää kauaa, kun Arthur tulisi kotiin Simon vanavedessään.

Casey sai ruoan tehtyä, Jonahkin löysi ihan kelvollisen teltan ja he saivat sen jopa pystytettyä ennen kuin pojat tulivat. Molemmat olivat todella ilahtuneita yllätyksestä ja ottivat vastaan ajatuksen telttailusta suorastaan riemastuneina.

Casey ja Jonah jäivät sisälle syömään, joten pojat saivat olla ulkona ihan kahdestaan. Syömisen lomassa Simon päätti esittää kysymyksen, joka oli pyörinyt hänen mielessään jo jonkin aikaa.
-Arthur?
-Niin?
-Mistä sinä keksit aloittaa kitaransoiton?

Arthur kohautti olkiaan.
-En minä oikein tiedä. Halusin jonkun harrastuksen ja jostain se vain tuli mieleen. Kuinka niin?

-Kunhan mietin vain. Olen itsekin miettinyt, josko minä aloittaisin jonkun harrastuksen. En vain vielä tiedä minkä.
-Kyllä sinä sen vielä keksit jos olet keksiäksesi, Arthur totesi.

Kun he olivat syöneet, Simonilla oli Arthurille ehdotus.
-Sitten kun yö on pimennyt ja hekin ovat menneet nukkumaan, niin me voisimme livahtaa ulos. Tai tavallaanhan me olemme jo ulkona, mutta ulos teltasta.
-Miksi ihmeessä me nyt niin tekisimme? Jos me lähtisimme johonkin, niin jäisimme taatusti kiinni ja uusista yökyläilyistä olisi turha edes haaveilla hetkeen, Arthur epäröi.

-En minä nyt sillä. Ajattelin, että voisimme mennä tuonne penkille istumaan ja katselemaan tähtiä. Teen sitä kotonakin aika usein, että yöllä nousen hetkeksi ylös ja menen sisäpihalle tiirailemaan tähtiä. Öinen tähtitaivas on oikeasti aika kaunis näky, Simon selitti innoissaan.

-Valittelit äsken, että et ole oikein keksinyt itsellesi harrastusta. Minusta kuitenkin tuntuu, että kyllä sinulla on sellainen. Mutta mikäs siinä, ihan hyvänkuuloinen tuo idea oli, Arthur sanoi ja alkoi itsekin innostua ajatuksesta.
Pitäisi vain odottaa, että tulisi tarpeeksi pimeää.

Sillä välin toisaalla Colin oli päättänyt hyödyntää hiljaisen illan ja vastata muutamiin vastausta odottaviin työsähköposteihin. Yleensä hän pyrki pitämään etätyöpäivätkin maltillisen mittaisena, mutta ei hänellä ollut nyt muutakaan.

Niin hän ainakin kuvitteli siihen asti, että ovelta kuului hiljainen koputus. Hyväksyvän vastauksen saatuaan Tiffany astui sisään.
-Olisiko sinulla hetki? Minulla on tärkeää asiaa.

Colin ei nostanut katsettaan tietokoneesta, mutta nyökkäsi kuitenkin.
-Joo, mutta kirjoittaisin ensin tämän yhden vastauksen loppuun. Käykö?
-Käy, Tiffany huokaisi.
Vasta nyt Colin hahmotti kunnolla Tiffanyn ahdistuneen äänensävyn. Se sai hänet jättämään sähköpostivastauksen niille sijoilleen ja seuraamaan Tiffanya makuuhuoneeseen.

Tiffany istahti nojatuoliin ja Colin jäi katsomaan vaimoaan, joka oli ihan yhtä vakava kuin hänkin.
-Onko kaikki hyvin? Colin lopulta kysyi.
-On.
-Oletko ihan varma? Ei vaikuta siltä.
-Kaikki on oikeasti ihan hyvin, minä vain mietin… Haluaisitko sinä vielä lisää lapsia? Alamme olla siinä iässä, että asialle pitäisi alkaa tehdä jotain, jos vain haluamme.
-Haluatko sinä?
-Minä kysyin ensiksi, sinä saat vastata ensiksi.

Colin oli pitkän aikaa hiljaa. Olisi ollut valehtelua väittää, ettei hän ollut itsekin pohtinut tätä asiaa ajoittain paljonkin. Nyt hän tyytyikin vain toivomaan hartaasti, että he olisivat samoilla linjoilla.
-Tähän on vaikea vastata mitenkään yksinkertaisesti. Lähdetään liikkeelle vaikka siitä, että minähän lupasin jo teininä sinulle, että hankin kanssasi suurperheen jos vain haluat niin. Seison yhä niiden sanojen takana, mutta pystyn myös myöntämään sen, että olin silloin todella nuori ja naiivi, enkä enää lupaisi tuollaisia asioita yhtä hövelisti. Olen edelleen aivan yhtä rakastunut kuin silloinkin, mutta nykyään osaan käyttää myös järkeäni.

Colin piti pienen ajatustenkasaustauon ennen kuin jatkoi.
-Totta puhuen, en tiedä olisiko se kovin hyvä ajatus. Nautin nykyisestä elämäntilanteestamme todella paljon. Meillä on sopivasti aikaa työlle, perheelle ja sukulaisille, harrastuksille, toisillemme… Toinen lapsi voisi sotkea asiat aika merkittävästi. Kyllä siihenkin tottuisi ajastaan, mutta silti. En nauti ajatuksesta, että joutuisimme aloittamaan kaiken kanssa aivan alusta. En myöskään kaipaa jatkuvia yöherätyksiä tai juuri mitään muitakaan siihen pikkulapsiaikaan liittyviä juttuja. Toki jokaisessa ikävaiheessa on omat haasteensa, mutta kuitenkin. Sekin mietityttää, että miten Simonin ja Arthurin dynamiikalle kävisi, jos kuvioon ilmestyisi joku kolmas. Jos tämän nyt haluaisi jotenkin tiivistää, niin olen kyllä avoin ajatukselle jos sinä toivot sitä, mutta jos et, niin tämä on oikein hyvä näin.

Tiffany oli hiljaa vähintään yhtä kauan kuin mitä Colinin monologi kesti. Colin ei ollut aivan varma, että mikä hiljaisuuden sävy oli, mutta onneksi Tiffanyn sanat paljastivat sen.
-Olen niin helpottunut, että olemme tästä samaa mieltä. Minäkin nimittäin ajattelin, että jos sinä haluat, niin olen avoin ajatukselle, mutta mielestäni nykyisellään on aivan hyvä. Vaikka me haluaisimmekin sitä, niin ei ole mitään takeita, että se onnistuisi. Viimeksikin se oli niin vaikeaa. Emme ehkä kestäisi niitä pettymyksiä enää uudelleen. Minä en ainakaan kestäisi. Ja jos se sitten onnistuisikin… Raskauden ensimmäinen puolikas oli kaikin puolin yhtä helvettiä. Älä nyt käsitä väärin, olen lopputuloksesta maailman onnellisin, mutta en todellakaan tahdo kokea sitä enää uudelleen.

-Eli olemme yhtä mieltä siitä, että lapsilukumme on yksi? Colin varmisti vielä.
-Kyllä, näin on, Tiffany totesi.

Tiffany nousi ylös nojatuolilta ja meni aivan Colinin eteen.
-Myönnettäköön, että olen joskus leikitellyt ajatuksella, että millainen se mahdollinen toinen lapsi voisi olla. Simon on aivan ihana vaikka itse sanonkin, ja niin uskoisin sen toisenkin olevan. Oikeasti olen kuitenkin täysin tyytyväinen tähän päätökseen.

Colin veti herkistyneenä Tiffanyn kiinn itseensä.

-Niin olen minäkin. Siitä tulikin mieleen, että nyt kun Simon on yökylässä ja me olemme kaksin, niin voisimme käyttää tilaisuuden hyödyksi. Lähdetään vaikka syömään, lasilliselle tai jotain, hän ehdotti.

-Eikö sinulla ole niitä työsähköposteja vastattavana? Tiffany kysyi.

-Ei mitään niin tärkeää, etteikö se voisi odottaa maanantaihin tai ainakin huomiseen.

-Aivan. Minulla on joka tapauksessa lasillista parempi idea.

-Mikä ihme se voisi olla?

Tiffany kumartui aivan miehensä korvan juureen ennen kuin sanoi mitään.
-Itsehän sinä juuri sanoit, että Simon on yökylässä, eli me saamme olla täysin kahdestaan. Ensisijaisesti minä kyllä pyysin heitä ottamaan Simonin täksi yöksi siksi, että saisimme rauhan keskustella, mutta oli minulla myös pieni taka-ajatus. Ehkä me voisimme siis käyttää tilaisuuden hyödyksi myös johonkin muuhun. Ei sillä, että tässä olisi aikaisemminkaan valittamista ollut, mutta nyt meidän ei ainakaan tarvitse pelätä, että joku tulisi ja yllättäisi meidät.

Colin oli hetken ihan hiljaa, mutta tajusi nopeasti mitä Tiffany tarkoitti.
-Olet ihan oikeassa. Unohdetaan se lasillinen ja mennään suoraan asiaan.

Tiffany alkoi kikattaa miehensä vitsille, mutta Colin hiljensi naisen suudelmalla hyvin nopeasti.
***

Rose muisti nuoruudestaan, miten Dylan tykkäsi lukea paljon kirjoja. Casey oli perinyt isoisänsä lukuinnon, mutta Rose itse ei aiemmin juuri kirjoista perustanut, elleivät ne sitten olleet lääketieteellisiä opuksia. Nyt kun hän oli vähitellen alkanut vähentämään töitään, niin hän oli alkanut myös lukemaan enemmän ja tajusi, että olivathan ne kaunokirjalliset romaanitkin ihan viihdyttäviä.

Sinä päivänä kirja jäi kuitenkin kesken, kun joku koputti ulko-oveen. Hieman hämmentyneenä Rose laittoi kirjan takaisin hyllyyn ja meni avaamaan. Hän ei odottanut vieraita, joten tulijasta ei ollut aavistustakaan.

Hämmennys vaihtui kuitenkin hetkessä iloksi, kun hän huomasi kuka oven takana seisoi. Hän ei ollut aikoihin nähnyt tytärtään kasvokkain.

Catalina astui sisään ja kaappasi äitinsä syleilyynsä.
-Hei äiti, ihana nähdä pitkästä aikaa! Missä isä on?
-Breckenridgessä käymässä. Työjuttuja. Olen kyllä ehdottanut, että hänkin voisi vähitellen alkaa vähentämään töitään, mutta kyllähän sinä isäsi tiedät. Minulla on ollut sinua niin ikävä, Rose huokaisi lähes kyynel silmäkulmassaan.

Suurimman tunnekuohun laannuttua Rose kuitenkin vakavoitui nopeasti. Tässä oli nyt jotain pahasti pielessä. Tytär ilmestyi ovelle täysin yllättäen käytännössä olemattomin kantamuksin eikä tämän vaimoa näkynyt missään.
-Okei, jotain on selvästi tapahtunut. Mikä on hätänä?
-Enkö minä voi vierailla perheeni luona ilman, että kyseessä on jokin hätätilanne?
-Tietenkin voit, mutta minä tunnen sinut kyllä sen verran hyvin, että tiedän jos, tai tässä tapauksessa kun jotain on pielessä.
-Hyvä on.

Catalina istahti lukunurkkauksen tuoliin ja veti syvään henkeä. Tätä ei todellakaan ollut helppo kertoa.
-Sen haluan sanoa heti kättelyssä, että minulla ja Lolalla on kaikki ihan hyvin. Emme siis ole eronneet, eroamassa tai mitään sellaista, mutta… Olet ehkä saattanut jo kuulla uutisista, että Barnacle Bayssa oli joitakin päiviä sitten hyvin voimakas ukkosmyrsky ja sen seurauksena…

Rosen sydän jätti lyönnin väliin.
-Herranen aika sentään. Ei kai Lolalle käynyt huonosti?

Äitinsä kysymyksen kuultuaan Catalina purskahti itkuun.
-Ei, ei sentään. Tällä tietoa myrskytuhoihin ei kuulu yhtään henkilövahinkoja. Mutta motelli… Ja meidän kotimme, Catalina parkui.

Rose polvistui maahan hieromaan tyttärensä selkää rauhoittavasti.
-Hengittele vain ihan rauhassa. Kohta minä keitän meille teetä, niin jutellaan ja mietitään sitten tilannetta.

Rose keitti heille molemmille kupilliset rauhoittavaa yrttiteetä ja saattoi tyttärensä pöydän ääreen. Kun Catalina ei enää itkenyt, Rose pääsi esittämään kysymyksensä.
-Miten pahasti siinä oikeastaan kävi?

Catalina huokaisi hiljaa.
-Mitään ei ole korjattavissa. Sekä talosta että motellista on jäljellä käytännössä pelkät rauniot. Minun vihkisormuksenikin meni hukkaan, kun olin jättänyt sen korulippaaseen keittiötöiden vuoksi. Lola lupasi kyllä ostaa uuden. Meillä on onneksi todella hyvät vakuutukset, joiden pitäisi kattaa myös myrskytuhot. Lola jäi selvittelemään näitä asioita sinne ja tulee sitten perästä tänne kun asiat ovat selvillä. Yövymme Caseyn ja Jonahin vierashuoneessa jonkin aikaa. Olen jo kysynyt ja se sopii heille.

Rose nyökkäsi hyväksyvästi.
-Voisitte te tännekin tulla, mutta onhan Caseylla ja Jonahilla enemmän tilaa. Miten te aiotte jatkossa toimia?

Hiljaisuus oli pitkä Catalinan miettiessä sanojaan.

-Sen kun tietäisi. Meillä on vähän säästöjä ja vakuutuksen pitäisi tosiaan korvata ainakin osa tuhoista, mutta en tiedä riittääkö se siihen, että me joudumme aloittamaan kaiken kanssa aivan nollasta. Joudumme etsimään uuden kodin, ehkä jostain toisesta kaupungista. Sitä en vielä tiedä, että pistämmekö yrityksen uudelleen pystyyn, menemmekö vain töihin johonkin vai mitä teemme, mutta vaikeaa se tulee joka tapauksessa olemaan. Tietenkin olen kiitollinen siitä, että vahingot ovat vain materiaalisia, mutta olen silti tavattoman ahdistunut.

Rose katsoi tytärtään säälien.

-Se on ihan ymmärrettävää. Olisin minäkin, jos olisin tuossa tilanteessa. Kai sinä kuitenkin tiedät, että me autamme teitä? Taloudellisesti tai miten ikinä tarvitseekaan. Ymmärrän kyllä, että avun vastaanottaminen ei ole helppoa teille kummallekaan, mutta pidä tämä kuitenkin mielessä.

-Kyllä äiti, minä pidän.

Kun teemukit olivat tyhjinä, Rose ja Catalina siirtyivät sohvalle juttelemaan. Catalina kaipasi jotain aivan muuta ajateltavaa kuin oman tilanteensa, joten hän vieritti keskustelun hiljalleen pois itsestään.
-Mitäpä tänne sitten kuuluu? Ilmeisesti ihan hyvää ainakin sen perusteella mitä olen Colinilta ja Caseylta kuullut, mutta kerro nyt jotain.
-Tänne kuuluu oikein hyvää, kiitos kysymästä. Isäsi tekee yhä ahkerasti töitä kuten minäkin, vaikka olen jo hiukan hiljentänyt tahtia. En minä enää juurikaan päivystä ja leikkaankin aika harvoin nykyisellään. Enemmän minä keskityn nykyisin erikoistujien kouluttamiseen ja hallinnollisiin hommiin. Veljilläsikin menee tosiaan ihan mukavasti perheineen. Arthur on alkanut käymään kitaratunneilla. Vanessa ja Halen ostivat hänelle uuden kitaran syntymäpäivälahjaksi.

Catalina kuunteli äitinsä kertomusta tyytyväisenä.

-Mukava kuulla. Satutko sinä tietämään mitä Haroldille kuuluu? En ole kuullut hänestä aikoihin, kun emme me ole loppujen lopuksi niin läheisiä, että kehtaisin mennä kyselemään. Ehkä minä voisin kuitenkin mennä kyläilemään hänen luonaan?

-En usko, että se onnistuu. Ei ainakaan tänään.

-Mitä ihmettä, miksi ei? Onko hänelle sattunut jotain?

Rose oli suorastaan salaperäinen.
-Ei ole, ei ainakaan minun tietääkseni. Hän ei vain ole maisemissa tällä hetkellä. En tiedä ihan tarkalleen, että mihin hän on lähtenyt ja miksi, mutta minulla on asiasta omat aavistukseni. Siksi en voi kertoa, koska en ole ihan varma eikä se muutenkaan olisi minun asiani. Sen minä kuitenkin tiedän, että hän on kyllä tulossa takaisin, joten ehkä hän kertoo sitten kun on palannut.
***

Hän ei muistanut kuinka pitkä aika siitä oli, kun hän oli viimeksi käynyt kaupungissa. Ehkä hän ei edes halunnut muistaa. Ei ainakaan ihan tarkkaan. Useita vuosia siitä kuitenkin oli. Pitkään hän oli ajatellut, että vielä joskus hän palaisi, mutta ei hän kokenut olevansa mitenkään päin valmis. Ei yhtään aikaisemmin.

Nyt kun hän todella oli Twinbrookissa, niin olo olikin yllättävän tyyni. Etukäteen hän oli ajatellut olevansa todella ahdistunut, surullinen, paniikissa, kaikkea negatiivista samaan aikaan. Nyt hän ei kuitenkaan tuntenut oikeastaan yhtään mitään. Ehkä kaikki ne itkut, päiväkirjaan kirjoitetut sivut ja terapiassa istutut tunnit olivat tehneet tehtävänsä.

Toisaalta Harold tiesi myös sen, että pahin oli vielä ihan varmasti edessä. Vaikka itse kaupunki ei välttämättä herättänyt hänessä mitään tunteita, niin varsinaiset vierailukohteet saattaisivat saada hänet romahtamaan. Sitä huolimatta olisi hyvä lopettaa väistämättömän pitkittäminen ja lähteä liikkeelle. Hetken hengiteltyään Harold nousikin penkiltä ja lähti kävelemään kohti määränpäistä ensimmäistä.

Kukaan ei vaikuttanut sillä hetkellä olevan kotona ja Harold oli siitä kiitollinen. Vaikka hänellä ei ollut minkäänlaisia pahoja aikeita, tarvittaessa hän olisi kyllä kyennyt selittämään tilanteensa ja talon uudet asukkaat olisivat todennäköisesti ymmärtäneet, niin ehkä tämä oli kuitenkin helpointa näin.

Ulkoapäin talo vaikutti samanlaiselta kuin millaisena Harold sen muisti. Sisälle hän ei päässyt eikä hän kehdannut myöskään mennä ikkunoihin kurkkimaan, mutta jos pihasta saattoi jotain päätellä, niin talossa asui hyvin todennäköisesti lapsiperhe. Sellainen kuin hänestä, Ameliasta ja Evanista piti tulla.

Varovasti Harold käveli aavistuksen lähemmäs ja istahti kuistille. Vaikka olo oli nyt hieman surullinen ja haikea, niin tavallaan ajatus elämän jatkumisesta oli myös lohdullinen. Hän itse oli menettänyt kaiken, mutta ainakin joku toinen saattoi olla onnellinen. Varma hän ei tietenkään voinut olla, mutta ainakin hän halusi uskoa niin.

Pala alkoi hiljalleen nousta kurkkuun, kun Harold mietti seuraavaa kohdettaan. Siitä tulisi vaikeaa, hyvin vaikeaa, mutta hän tiesi, että hänen olisi pakko. Siksihän hän oli koko kaupunkiin edes tullut. Yhden välipysähdyksen kautta Harold matkasi lopulliseen määränpäähänsä. Matka ei ollut mitenkään hirvittävän pitkä, mutta sen aikana kaunis päivä ehti muuttua harmaaksi ja sateiseksi.

Harold ei ollut käynyt paikalla kertaakaan sitten Amelian hautajaisten. Oikeastaan ne eivät olleet edes hautajaiset. Ei paikalla ollut muita kuin hän. Murtunut mies laskemassa vaimonsa uurnan samaan paikkaan kuin pienen pienen vauvansa uurnan joitakin kuukausia aikaisemmin.

Harold löysi haudan nopeasti. Vaikka se oli ollut vuosia koskemattomana, niin se oli hallitsemattomasti kasvaneita apiloita lukuunottamatta ihan siisti. Vain kukat puuttuivat.

Harold päätti, että ennen Sunset Valleyhyn paluutaan hän kävisi kaupunginpuutarhurin luona ja pyytäisi istuttamaan kestäviä kukkia haudalle. Hänellä itsellään mukana oli vain pieni ruusukimppu, mutta kyllä se kelpaisi ensihätään. Tyyneyden täyttämän surun kera Harold laski kimpun maahan hautakiven eteen.

Harold oli arvellut, että jos mikään aikaisempi ei saisi häntä itkemään, niin se olisi viimeistään tämä hetki. Kyyneliä ei kuitenkaan tullut. Ei ainuttakaan. Ehkä hän sitten tosiaan oli itkunsa itkenyt.

Harold tiesi, että osa hänestä tulisi aina olemaan kiinni Ameliassa ja Evanissa. Hän ei vain kykenisi luopumaan, ei vaikka haluaisi. Ei hän kyllä halunnut. Sen hän oli tiennyt jo pitkään. Silti hänet oli vallannut sellainen tyyneys ja rauhallisuus, jollaista hän ei ollut kokenut kertaakaan sitten menetyksiensä. Vaikka pahin vaihe oli jo kaukana takana, niin tämä hetki oli ensimmäinen, kun olo oli oikeasti täysin tyyni.

Vaikka säätila olikin kaikkea muuta, niin tulevaisuus vaikutti sillä hetkellä hyvin kirkkaalta ja valoisalta.

*****

Hei. Kuten saatoitte osasta ehkä huomata, niin talojen sisustuksissa ja hahmojen ulkonäöissä on tapahtunut vähän muutoksia. Se vaatinee hieman taustoittamista, joten tässä tulee:

Kun sain vihdoin aikaiseksi jatkaa tarinointia, niin peli heitteli kapuloita rattaisiin ihan urakalla. Ensimmäinen hälytysmerkki jonka huomasin oli se, että Originista (vai mikä EA App se nyt nykyisin onkaan) oli kadonnut valtava kasa pelitunteja kuin tuhka tuuleen. En edes liioittele. Siellä oli kirjaimellisesti tuhansia tunteja, nyt lukema oli kutistunut “vain” vähän reilu kolmeensataan. Pelin avattuani huomasin, että kaikki Storen kautta hankitut maailmat ja sisällöt olivat ihan yhtä kadonneet. Kokeilin asentaa niitä uudelleen monta kertaa ja kokeilin muitakin kikkoja, mutta en vaan saanut niitä takaisin peliin. Lopulta kokeilin vihoviimeisenä keinona koko pelin uudelleenasennusta. Sen ruljanssin jälkeen peli rullasi ehkä vähän nätimmin, mutta alkuperäiseen ongelmaan siitä ei ollut apua. Sain kyllä tärkeimmät simit, tallennukset ym. pidettyä tallessa, joten siltä osin ongelmaa ei ole. Ne store-kamat ja maailmat ovat kuitenkin edelleen kadoksissa, joten hahmojen ulkonäöissä ja talojen sisustuksissa näkyy pieniä muutoksia. Esimerkiksi paristakin tarinan talosta löytyvä sauna ja mm. Halenin rakas korjattava harrasteauto loistavat nyt poissaolollaan.

Näitä suurempi ongelma on kuitenkin Lolan ja Catalinan tilanne. Hehän asu(i)vat nykyisellään Barnacle Bayssa, joka on nyt siis poissa pelistä (pun not intended). Pyörittelin mielessäni useita vaihtoehtoja miten toimia tämän tilanteen kanssa, ja päädyin siihen, että he muuttavat uuteen kaupunkiin. Tämä yllätysmuutto saattaa juonenkäänteenä olla vähän hämmentävä/epäuskottava, tajuan sen itsekin. Se oli kuitenkin huonoista käännevaihtoehdoista vähiten huono ja sellainen, jonka sain istutettua tarinaan kaikkein järkevimmin. Hetken kyllä harkitsin sitäkin, että he vain jatkaisivat elämäänsä uudessa kaupungissa, sitä ei vain nähtäisi tarinassa millään muotoa. Se ei kuitenkaan oikein onnistu, koska heitä ja heidän asuinpaikkaansa tullaan vielä tarvitsemaan tulevaisuudessa…

Olisin ehkä voinut kokeilla vielä jotain, uudelleenasennusta vielä toistamiseen tai jotain vastaavaa, mutta johokin se raja oli vedettävä. Jatkaako ikuisesti pelin kanssa tappelua vai kehitellä jokin muu ratkaisu? Kaikessa rehellisyydessä motivaatio pelin kanssa tappeluun alkoi olla jo hyvin lopussa, ja halusin kuitenkin päästä jatkamaan tarinaa. Vaikka jotkut tulevien juonenkäänteiden muutokset jäivät hieman harmittamaan, niin loppujen lopuksi koin tämän kuitenkin paremmaksi ratkaisuksi.

No mutta, jos itse osastakin muutama sananen... Simon ja Arthur ovat edelleen vallan mainioissa väleissä, Colin ja Tiffany kävivät keskustelun joka olisi ehkä pitänyt käydä jo aiemmin, mutta ainakin nyt se on käyty. Catalinan elämässä myrskyä riittää, mutta onneksi ei mitään sellaista, mistä ei edes läheisten tukemana selviäisi. Haroldkin on vihdoin ja viimein saanut vietyä surutyönsä jonkinlaiseen päätepisteeseen. Asiaan tullaan kyllä vielä palaamaan, mutta ei ihan siinä mittakaavassa kuin viime osissa on nähty. Tulevasta en tässä vaiheessa voi kertoa paljoakaan, en ainakaan spoilaamatta, mutta sen verran kuitenkin, että ensi osaan (tai oikeastaan jo jouluextraan) mentäessä nähdään pieni aikahyppy.

Pelin kanssa vääntämisen ohella totuus on sekin, että tämähän on ollut mulla puolivalmiina jo vaikka kuinka kauan, mutta en vaan ole jotenkin saanut aikaiseksi syistä joista olen ihan varmasti paasannut jo tarpeeksi. Kaiken muun hyvän oheen onnistuin vielä poimimaan itselleni jostain ihan jäätävän flunssan, mikä viivytti osan viimeistelyä entisestään. Sen kanssa alan kuitenkin olemaan jo voiton puolella, joten vihdoinkin sain tämän valmiiksi. Näin pitkän tauon jälkeen kirjoittaminen tuntui kyllä vähän vaikealta, mikä saattaa näkyä tekstissä, vaikka yritin kyllä parhaani. Toivottavasti tekstin mahdollinen tönkköys ei kuitenkaan ihan hirveästi häirinnyt.

Kuten tästä nykyisestä julkaisutahdista (tai lähinnä sen puutteesta) voinee päätellä, niin seuraavaa osaa ei kannata ihan henkeä pidätellen odottaa. En osaa sanoa, milloin se tulee. Tai no sen verran osaan, että tuskin ainakaan ennen vuodenvaihdetta, joten seuraavan kerran tänne ilmestyy luettavaa jouluaattona. Kuten olen joskus sanonut, niin jouluextra on perinne, josta en tahdo luopua. Yritän kyllä jatkossa tähdätä sellaiseen vähintään yksi osa kuukaudessa-tahtiin, mutta saa nähdä. Sikäli tilanne on kuitenkin ihan hyvä, että olen jo alkanut valmistelemaan jouluextran lisäksi myös sitä seuraavaa osaa, eli ihan kahdeksaa kuukautta sitä ei ehkä tarvitse odottaa. :)

Tiedän muuten lupailleeni tätä aiemminkin ja varmaan myös pahoitelleeni samaa asiaa, mutta tosiaan pahoittelut siitä, että lukemieni tarinoiden kommentointi on vähän jäänyt. Olen kyllä lukenut osia, mutta kommentointi on jostain syystä ollut vähän hankalaa. Yritän kyllä taas päästä siihenkin takaisin kiinni.

Koska en kuitenkaan malta olla silleen lievästi spoilaamatta tulevaa, niin tässä pieni sneak peek:

Kyllä, teini-Simon ja Arthurhan ne siinä. :)

Okei, mukavaa loppusyksyä teille kaikille, nähdään sitten sen jouluextran puitteissa!