65.Vielä yksi laulu

Ilta oli jo pitkällä, kun Andrei pääsi viimeinkin pois töistä. Hän rakasti ammattiaan syvästi ja nautti työstään, varsinkin nyt kun hän oli päässyt ylenemään neurokirurgian osaston johtajaksi. Silti hän oli erittäin onnellinen niinä hetkinä, kun raskas työvuoro oli takana ja hän pääsi kotiin lepäämään.

Kotipihaan saapuessaan Andrei havaitsi autotallin oven olevan aavistuksen raollaan ja tallin valojen olevan päällä. Hieman hämmentyneenä Andrei raotti ovea vielä hiukan enemmän ja asteli sisään. Sisätiloissa oleva näky sai hänet hyvin harmistuneeksi.

Sydän syrjällään Andrei katsoi selin häntä kohti olevaa Dylania, joka ilmiselvästi itki, eikä Andrei tiennyt yhtään, että miksi. Hetken hän mietti lähes hädissään, mitä tehdä.

Lopulta Andrei käveli Dylanin luo ja kopautti häntä varovasti olkapäälle. Dylan pyyhki kyyneleet nopeasti pois kasvoiltaan ja kääntyi katsomaan isäänsä. Se oli kuitenkin turhaa, sillä kyllä Andrei oli jo ehtinyt kuulla ja nähdä hänen itkunsa.
-Dylan, mikä sinulla on hätänä?

-Ei mikään. En minä halua puhua nyt, Dylan sai sanottua.

-Oletko nyt aivan varma, ettei mikään? Minä näin kun sinä itkit äsken, ja muutenkin sinä vaikutat hieman--.

-Kun minä sanon, etten halua puhua, niin se tarkoittaa, että minä en halua puhua. Koita nyt jumalauta ymmärtää! Dylan keskeytti isänsä puheen vihaisella karjaisullaan.

Andrei järkyttyi hieman. Hän tiesi, että tunteiden heittely oli teini-ikäisillä ihan normaalia, mutta Dylan oli ollut aiemmin niin rauhallinen, suorastaan seesteinen.
-Dylan, mikä nyt...
Dylan ei kuitenkaan jäänyt kuuntelemaan isänsä asiaa loppuun. Hän avasi autotallin oven, ryntäsi sisälle taloon ja lukittautui huoneeseensa loppuillaksi.

Andrei ei antanut asian olla, mutta hän halusi antaa Dylanille hetken aikaa rauhoittua. Kello oli jo vahvasti yön puolella, kun Andrei päätti vielä yrittää. Varovasti Andrei kapusi portaat yläkertaan, astui Dylanin oven eteen ja koputti. Ovi ei kuitenkaan auennut, sen sijaan sisältä kuului kirosanoin ryyditetty kehoitus pysyä poissa. Huokaisten Andrei päätti luovuttaa siltä erää. Hän oli yhä huolissaan, mutta Dylan oli selkeästi sellaisessa mielentilassa, ettei pojasta saisi mitään irti.

Vielä nukkumaan käydessäkin asia vaivasi Andreita. Yleensä hän oli melko hyvin perillä poikansa mielenliikkeistä ja tiesi syyt niin ilojen kuin surujenkin taustalla. Nyt oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun Andreilla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mikä Dylanin käytöksen taustalla oli. Olihan hän itsekin ollut joskus teini ja sitä kautta tiesi, että mahdollisia taustasyitä kyseisenlaiselle käytökselle oli vaikka minkälaisia. Dylan ei halunnut puhua, mutta ei Andrei voinut pakottaakaan. Sen vuoksi asian selvittäminen oli ainakin toistaiseksi jäissä. Ei Andrei voinut kuitenkaan olla tekemättä yhtään mitään. Lopulta hän päätyi siihen ainoaan auttamiskeinoon minkä keksi.

Andrei otti puhelimen vielä hetkeksi pois latauksesta, avasi yhteystietolistan ja etsi sieltä poikansa numeron. Oli ehkä naurettavaa lähettää tekstiviesti samassa talossa olevalle henkilölle, mutta se oli ainoa tapa, jolla Andrei saattoi auttaa sillä hetkellä.
-Hei Dylan. Minä en tiedä, mikä sinua oikein tällä hetkellä harmittaa, ja siksi en myöskään voi auttaa. Haluaisin kyllä, mutta en minä tiedä miten, kun en tiedä mikä sinulla on. Toivoisin kovasti, että puhuisit, mutta ymmärrän kyllä, että se saattaa tuntua vaikealta. Tahdon sinun kuitenkin tietävän, että voit aina luottaa minuun, ja jos muutat mielesi puhumisen suhteen ihan milloin vain, niin minä kuuntelen kyllä. Haluan auttaa sinua selvittämään ongelmasi, oli se sitten mikä hyvänsä. Olet rakas. Hyvää yötä, terveisin isäsi.
***

Vaikka Andrei muuta toivoikin, niin Dylan ei ollut seuraavanakaan päivänä halukas puhumaan. Eikä myöskään sitä seuraavana. Lopulta tilanne oli se, että Dylanin puhumattomuus oli kestänyt jo useita viikkoja ja Andrei oli todella huolestunut. Dylan kuitenkin huolehti fyysisestä hyvinvoinnistaan ja hoiti koulunsa kunnialla, niin ei Andrei voinut toistaiseksi tehdä muuta kuin odottaa.

Eräänä päivänä Andrei lähti Walterin mukaan kuntosalille. Andrei ei itse perustanut treenaamisesta niin kovin paljoa, mutta lähti mukaan silti. Hän tykkäsi viettää aikaa ystävänsä kanssa, ja hän ajatteli, että voisi treenin jälkeen ottaa huolensa puheeksi Walterin kanssa. Ehkä se keventäisi hänen oloaan.

Walter ehti kuitenkin ensin. Hän esitti kysymyksensä pitäessään taukoa sarjojen välissä.
-Andrei, onko Dylanilla ja Jasperilla jotain meneillään?

Samassa Andrei oivalsi jotain. Jasperia ei ollut näkynyt heillä viikkokausiin eikä Dylankaan ollut vieraillut hänen luonaan aikoihin. Olisihan hänen pitänyt tajuta, että Jasper liittyisi tilanteeseen jotenkin.
-En minä oikein tiedä. Dylan on kyllä viime aikoina käyttäytynyt melkoisen oudosti, joten voihan se olla.

Walter vilkaisi pikaisesti ympärillä olevia muita asiakkaita. Tätä keskustelua ei oltu tarkoitettu vieraille korville.
-Minä teen tämän sarjan loppuun, mennään sitten pukuhuoneeseen puhumaan lisää.

Pukuhuoneen puolella Walter aloitti juttunsa hyvin suorasukaisesti.
-Yhtenä iltana joitakin viikkoja sitten Jasper saapui kotiin hyvin itkuisena. Minä ja Melinda yritimme kysellä, että mikä häntä harmittaa, mutta hän vain hermostui siitä, eikä ole sittemmin sanonut meille juuri mitään. Ainut kenelle hän juttelee, on James. Kyllä hän sentään koulussa käy, mutta mihinkään muualle hän ei kotoa poistu. Ei edes teille soittamaan. Dylankaan ei ole käynyt meillä aikoihin. Mikäköhän heidän kahden välejä hiertää?

-Ihan kuin olisit Dylanista puhunut. Minä löysin hänet yksi ilta autotallista itkemästä, keskusteluyritykset torpattiin äkkiä ja sen jälkeen hän ei ole puhunut minulle sanaakaan. Ehkä hänellä ja Jasperilla on joku riita. Se vaikuttaa hyvin epätodennköiseltä, koska he ovat aina olleet niin sopuisia, mutta on se mahdollista. En minä kyllä edes tiedä, että mistä he voisivat riidellä.

-En minäkään oikein tiedä. Itse riitelin tuossa iässä kavereideni kanssa korkeintaan siitä, että olimme molemmat kiinnostuneita samasta tytöstä ja siitä syntyi kilvoittelua, mutta kyllä nekin selvitettiin sitten ajastaan puhumalla.
Walter piti pienen miettimistauon.
-Ehkä minä voisin vielä yrittää puhua Jasperille. Ei hän kyllä ehkä puhu minulle, kun ei hän puhu äidilleenkään, mutta enpä minä voi muutakaan kuin yrittää.

Andrei pohti hetken mielessään Walterin ajatusta romanssiriidasta. Se oli yksi niistä vaihtoehdoista, mitä Andreikin oli pyöritellyt mielessään.
-Voihan siinä olla kyse juuri jostain tuollaisesta. Ehkä minäkin voisin vielä koittaa jutella Dylanille. Vaikka hänen vointinsa onkin näennäisesti ihan hyvä, niin kyllä minä näen, että hänen mieltään painaa jokin.
***

Kuntosalilta saavuttuaan Walter meni käymään suihkussa ennen Jasperille puhumista. Vesivirran alla seistessään Walter pohti tilannetta. Edessä oli keskustelu, jonka yleensä ajatellaan käytävän vanhemman ja lapsen välillä. Vaikka Walterin ja Jasperin välit olivatkin vähintään kohtalaiset, niin se ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, että ei Walter ollut Jasperin isä. Silti Walter päätti puhua. Olihan kyseessä kuitenkin hänen vaimonsa poika ja hänen oman poikansa isoveli. Ja vaikka Walter ei sitä ääneen sanonutkaan, niin kyllä hän välitti Jasperista aivan yhtä paljon kuin Jamesista.

Walter käveli yläkertaan rauhallisin askelin. Kulman takaa hän näki, että Jasper istui tietokoneen äärellä ja vaikutti olevan ihan rauhallinen. Ainakaan vielä poika ei vaikuttanut vihamieliseltä, joten ehkä puhuminen voisi onnistua.

-Hei Jasper. Olisiko sinulla hetki?

Huomattuaan Walterin saapumisen Jasper veti välittömästi suojamuurin takaisin ylleen.
-Mitähän sinä nyt haluat?

-Puhua. Keskustella. Kuunnella. Ihan mikä vain sinulle sopii. Tuletko, mennään tuonne sohvalle istumaan.

Walter yllättyi hieman itsekin, kun Jasper ihan todella tuli sohvalle hänen viereensä. Hetken Walter katsoi poikaa hakien sopivia sanoja. Lopulta hän keksi ne.

-Jasper... Minä ja äitisi olemme huolissamme sinusta. Olet jo useamman viikon käyttäytynyt oudosti ja itsellesi epätyypillisesti. Emme tiedä mistä se johtuu, emmekä saa oikein autettuakaan kun et puhu. Tänään minä juttelin Andrein kanssa, ja minulle selvisi, että sinä ja Dylan ette ole puhuneet viikkokausiin. Siitäkö tämä kaikki johtuu? Onko sinulla Dylanin kanssa jotain riitaa?

-Ei ole. Emme me ole riidelleet.

Walter kohotti kulmiaan hämmentyneenä. Andrein kanssa käydyn keskustelun jälkeen hän oli ollut niin varma, että pojat olivat riidelleet.
-Mikä sinua sitten vaivaa? Älä nyt käsitä väärin, en minä sinua mistään halua syyllistää, olen vain huolissani.

Jasper painoi katseensa maahan syvän huokauksen saattelemana. Ei avautuminen edelleenkään tuntunut edes ajatuksen tasolla helpolta, mutta Jasper tiesi, että se olisi hyväksi. Ainakin äiti ja Walter antaisivat hänen olla rauhassa siitä eteenpäin.

-Jos minä nyt puhun sinulle, niin voitko sinä luvata, että tämä tieto ei kulje eteenpäin? Ei äidille, ei Andreille, ei edes Jamesille. Ei yhtään kenellekään. Voinko minä luottaa sinuun? Jasper kysyi varovasti.
-Tietenkin voit. Puhu vain, Walter vakuutti.
Hetken rohkeutta kerättyään Jasper kertoi koko tunteidensa tarinan Walterin kuunnellessa keskeyttämättä kertaakaan.
***

Samaan aikaan kotona Andrei istui kylpyammeessa ja mietti, mitä voisi sanoa pojalleen. Edelleen Andrei oli sitä mieltä, ettei voisi pakottaa Dylania puhumaan, mutta jotenkin hänen pitäisi saada poikansa oloa helpotettua. Andrei itse oli esimerkki surullisimmasta päästä, kun mietitään, mitä siitä voi seurata, että hautaa ikäviä asioita sisälleen. Vaikka Dylanin murheissa tuskin olikaan kyse mistään sellaisesta, niin Andrei ei halunnut ottaa mitään riskejä.

Kylvettyään ja puettuaan Andrei käveli yläkertaan Dylanin huoneen oven taakse ja koputti. Ei mitään reaktiota. Andrei koputti uudellen, eikä mitään reaktiota vieläkään. Andrei kokeili ovea, se ei ollut lukossa. Lopulta Andrei päätti astella sisään.

Dylan makasi sängyllään ja vaikutti olevan hereillä, joskin aivan omissa maailmoissaan. Hetken Andrei seisoi vain paikoillaan, mutta koska Dylan ei reagoinut hänen saapumiseensa, niin hän alkoi vain puhua.

-Dylan, minä näen, että sinun mieltäsi painaa jokin. On painanut jo pitkään. Pystyisitkö sinä vihdoinkin puhumaan siitä?

Dylan ei vieläkään kääntynyt katsomaan, mutta sentään hän rekisteröi isänsä läsnäolon.
-En minä tiedä pystynkö puhumaan, mutta jos sinä haluat sanoa jotain, niin voin kyllä kuunnella.

Andrei polvistui sängyn viereen ja yritti tavoitella katsekontaktia poikaansa onnistumatta siinä. Se ei kuitenkaan ollut nyt olennaista, sillä Andrei tiesi, että Dylan kuunteli kyllä.
-Dylan, minä toivoisin niin paljon, että sinä voisit viimeinkin mieltäsi painavasta asiasta, oli se sitten kuinka suuri tai pieni asia tahansa. Reaktiostasi päätellen kyse on kuitenkin jostain hyvin suuresta asiasta. Oli miten oli, niin puhuminen olisi todella hyvästä. Minä jos kuka olen suorastaan erinomainen esimerkki siitä, että asioiden sisälle hautaamisesta ei seuraa mitään hyvää.

-En aio lähteä sen suuremmin arvuuttelemaan, että mistä tässä on kyse, sillä haluan, että kerrot sen ihan itse. Yksi asia minun on kuitenkin pakko kysyä. Liittyykö Jasper tähän jotenkin? Te ette ole nähneet toisianne tai edes puhuneet viikkokausiin. Oletteko te tapelleet?

Dylan korjasi asentoaan mukavammaksi ja hautasi kasvonsa tyynyyn. Andrei istahti sängylle poikansa viereen ja kuunteli hyvän aikaa tämän hiljaista itkua. Nyt hän oli varma siitä, että Jasper liittyi asiaan jotenkin. Kun Dylanin itku laantui, niin poika alkoi puhua. Tämä kertoi kaiken siitä, miten Jasperin käytös oli muuttunut, omista epäilyistään ja siitä, miten totuus lopulta selvisi. Sitten tuli hiljaisuus.

Andrei katkaisi hiljaisuuden kysymyksellään.
-Miksi Jasperin tunteet saavat sinut itkemään? Oletko sinäkin rakastunut häneen?

-No en ole. Juuri siksi minä itkenkin. Jasper on mahtava tyyppi ja kyllä minä häntä rakastankin, mutta siten kuten ystävää rakastetaan, en romanttisesti. Minä tiedän, että Jasperia sattuu ihan helvetisti se, että hän rakastaa jotakuta, joka ei kykene vastaamaan hänen tunteisiinsa. Sekin pelottaa, että tämä voi tietää loppua meidän ystävyydellemme. Minulle Jasperin tunteet eivät ole ongelma, mutta Jasperille ne voivat olla. Miksi hän haluaisi olla tekemisissä ihmisen kanssa, jonka olemassaolo vain satuttaa häntä? Minä kuitenkin haluan hänen olevan onnellinen, enkä tiedä, voiko hän olla sitä siten, että olen mukana hänen elämässään. En tahdo menettää parasta ja ainoaa ystävääni, mutta en minä myöskään tahdo tieten tahtoen satuttaa häntä.

Andrei otti Dylania kädestä kiinni ja auttoi hänet ylös sängyltä. Siinä kohtaa Dylan kykeni viimeinkin katsomaan isäänsä silmiin, joten Andrei aloitti rohkaisupuheensa.
-Dylan. Minä suosittelisin sinua puhumaan Jasperille. Kerrot hänelle juuri nuo samat asiat mitkä kerroit äsken minulle. Rehellisesti omat tunteesi häntä kohtaan, miltä koko asia sinusta tuntuu, se miten haluaisit jatkaa ystävyyttänne, muttet kuitenkaan halua painostaa. Jos Jasper haluaa puhua, niin puhukaa. Se voisi helpottaa teidän molempien oloa.

Dylan henkäisi helpottuneena ja myös aavistuksen nolostuneena. Hän tiesi koko ajan, että isälle avautuminen auttaisi, joten miksi hän oli pitkittänyt sitä niin kauan?
-Sinä olet oikeassa, minun pitää puhua hänelle. Ei kuitenkaan ihan vielä, minun pitää ensin miettiä vähän tarkemmin mitä sanon.

Seuraavana Dylan kaappasi isänsä halaukseen. Andrei yllättyi erittäin iloisesti, sillä edellisestä Dylanilta saadusta halauksesta oli jo aikaa.
-Isä, kiitos kun kuuntelit ja autoit. Ja anteeksi, että minä olin aiemmin niin hirveä sinua kohtaan.

-Tietenkin minä kuuntelen sinua aina kuin vain tarvitsee, se on minun tehtäväni. Vaikkei olisikaan, niin tekisin niin silti, koska haluan. Eikä sinun tarvitse pyydellä tunnereaktioitasi anteeksi minulta, minä ymmärrän kyllä.
***

Dylan vietti seuraavan yön pääasiassa valvoen ja pohtien, miten hän saisi sanottua sanottavansa Jasperille aiheuttamatta turhaa kärsimystä. Hän tiesi, että Jasper oli jo kärsinyt ja tulisi luultavasti kärsimään vielä lisää. Hän halusi kuitenkin olla mahdollisimman rehellinen  ja olihan tämä asia käytävä läpi, ettei Jasperin tarvitsisi elää koko loppuikäänsä epätietoisuudessa. Siksi hän tahtoi olla mahdollisimman hellä puheissaan.

Kun Dylan seuraavana iltana meni koputtamaan Bevingtonien ovelle, sen tuli avaamaan pahaa-aavistamaton Jasper. Kun Jasper huomasi tulijan, niin hän kääntyi kannoillaan ja ryntäsi portaat yläkertaan. Dylan meni hänen peräänsä, mutta ei kuitenkaan juossut vaan käveli ihan rauhallisesti.

Yläkertaan saapuessaan Dylan huomasi, että Jasper oli käpertynyt nurkkaan kasvot kohti seinää. Harmistuneen huokauksen kera Dylan ajatteli, että hän särkisi sanoillaan Jasperin jo ennaltaan hajalla olevan sydämen pieniin palasiin. Dylania itseäänkin harmitti. Jasper oli mahtava tyyppi, ja Dylan kykeni helposti kuvittelemaan heidät yhdessä pariskuntana. Se oli kuitenkin vain kuvitelmaa, eikä niitä romanttisia tunteita ollut oikeasti olemassa. Ei, vaikka Dylan olisi toivonut sitä.

Dylan kuitenkin tiesi, että mitä nopeammin tämä hoidettaisiin pois alta, niin sitä nopeammin Jasper voisi alkaa työstää asiaa mielessään ja ehkä jonain päivänä päästä yli.
-Jasper, voitaisiinko me jutella?

-Minä tiedän jo, että sinä vihaat minua. Jos sinulla oli jotain muuta, niin sano sanottavasi ja sen jälkeen voit häipyä.

Dylan käveli muutaman askeleen lähemmäs ja polvistui maahan.
-Jasper, en minä vihaa sinua. En kyllä rakastakaan samoin kuin sinä minua, sen haluan kertoa heti kättelyssä. Rakastan sinua kuitenkin ystävänä. Tunteesi eivät ole minulle mikään ongelma eivätkä ne häiritse minua. Eihän kukaan voi valita kehen rakastuu. Me voimme kyllä puhua ja selvittää asian jos sinusta tuntuu siltä ja jatkaa sitten ystävinä aivan kuin ennenkin, tai sitten ei. Aivan mikä sinusta tuntuu hyvältä. En minä halua menettää sinua, mutta jos sinä et voi olla onnellinen minun ystävänäni, niin en minä voi muuta kuin päästää sinut menemään. Siinäkin tapauksessa minä toivon sinulle pelkkää hyvää ja haluan, että vielä jonain päivänä olet onnellinen. Olen varma siitä, että vielä jonain päivänä sinä löydät itsellesi maailman parhaan miehen, joka tekee sinut todella onnelliseksi. Olen ihan aidosti pahoillani siitä, etten se ole minä.

Jasper kääntyi varovasti ympäri.
-Sinä et vihaa minua?
-En vihaa, Dylan vakuutteli lempeästi.

Dylan nousi ylös, ojensi kätensä Jasperille ja auttoi hänetkin ylös lattialta.
-No, miten sinä haluat tehdä?

Se oli ensimmäinen aito hymy, minkä Dylan oli nähnyt Jasperin kasvoilla moniin kuukausiin.
-Mennään soittamaan.
Ei aivan sellainen vastaus mitä Dylan odotti, mutta mikä ettei.

Vain hetkeä myöhemmin pojat istuivat Andrein autotallissa soitinten ääressä. Soitossa oli eräänlainen vapautunut, mutta myös haikea sävy. Molemmat tiesivät, että näitä hetkiä ei enää tulisi kovin paljoa. Tunteet tekivät siihen osansa, mutta heidän molempien elämä oli muutenkin muuttumassa.

Kun he olivat saaneet soitettua kappaleen loppuun, niin Dylan päätti tuoda ehdotuksensa ilmoille.
-Meidän valmistumiseemme ei ole enää kauaa. Sen jälkeen minä lähden kesäksi Riverviewiin. Minulla on kamala ikävä Windsoria ja Gabrielia, en ole nähnyt heitä aikoihin. Palaan sitten syksymmällä, kun opiskelut alkavat. Mutta siis... Minä olen siellä, sinä varmaankin täällä. Saat miettiä asioitasi ihan rauhassa, enkä minä aio häiriköidä sinua sillä välin. Toki sinä voit soittaa minulle aiemminkin jos siltä tuntuu, mutta oma-aloitteisesti en ole yhteydessä ennen paluutani, koska haluan antaa sinulle aikaa. Puhutaan sitten kun minä tulen takaisin ja katsotaan, että miten me jatkossa toimimme.

-Dylan, kyllä minäkin haluan jatkaa ystävyyttämme, jos tämä ei ihan oikeasti haittaa tai häiritse sinua. Tarvitsen kyllä hieman aikaa ja etäisyyttä, mutta kyllä tämä tästä vielä. Ei ehkä aivan samanlaisena kuin aina aiemmin, mutta kyllä me ystävinä pysymme jatkossakin. Minä rakastan sinua nyt erilaisella tavalla kuin sinä minua, mutta kyllä minäkin saan ajan kanssa laskettua tunteeni vain ystävyyden tasolle, olen varma siitä. Ihan hetkessä se ei tapahdu, mutta ennen pitkää.

Dylan herkistyi Jasperin sanoista kovasti. Ennalleen tilanne ei tosiaankaan palaisi, mutta toivo ystävyyden säilymisestä oli vahva. Jonkinsorttiset jäähyväiset oli kuitenkin jätettävä hetkeksi. Dylan mietti vain hetken ja esitti sitten pyyntönsä.
-Saanko minä halata sinua?

Jasperin sydän oli pakahtua, mutta ulospäin se ei näkynyt. Hän todella halusi vastaanottaa halauksen, mutta pelko nosti jälleen päätään.
-Jos sinulle ei tule siitä epämukava olo.

Dylan ei vastannut Jasperille mitään, mutta hänen lämmin eleensä kertoi enemmän kuin tarpeeksi.
*****

Lupasin taannoin, että kerron tämän juonikuvion taustasta sitten, kun juoni on sopivassa kohdassa enkä spoilaa mitään kertomalla. Nyt on se hetki. Jokainen varmaan tietää, että yksipuolinen rakkaus on lähtökohtaisesti todella ikävää, oli sitten se, jota rakastetaan, tai se, joka rakastaa. Mä olen kokenut molemmat. Olen ollut se, jota rakastetaan ja se, joka rakastaa. Molemmat tilanteet olivat hyvin ikäviä, mutta pääsin ajan myötä yli ja asiat saatiin selvitettyä. Tämän vuoksi halusin kirjoittaa tämän Dylanin ja Jasperin kuvion. Tätä tulikin vähän viime osan kommenteissa sivuttua. Eivät nämä hahmot siis tosiaankaan mitään mun alter egoja ole, mutta välillä tykkään poimia omasta elämästäni jotain pieniä tai vähän isompiakin juttuja mukaan tähän tarinaan. Dylanin ja Jasperin tarina on yksi näistä.

Tilanne oli tosiaan hetken aikaa hyvin mutkikas ja surullinen, ja tunteiden käsittely ottaa vielä tulevaisuudessakin aikansa. Pahin on kuitenkin nyt takana, ja ratkaisu ehkä paras mahdollinen millainen se vain tässä tilanteessa voi olla. Dylanin ja Jasperin ystävyys tulee jatkumaan, vaikka ehkä vähän erilaisena kuin aiemmin, niin jatkumaan kuitenkin. Ensi osasta lähtien ollaan hetken aikaa Windsorin ja Gabrielin luona Riverviewissä. Tarinassa ei kuitenkaan junnata paikoillaan, vaan sielläkin tulee tapahtumaan kaikenlaista.

Osan nimi on peräisin Jesse Kaikurannan kappaleesta nimeltään Vielä yksi laulu. Lukumusiikiksi se ei ihan sopinut, mutta osan nimeksi kyllä, sillä kuuntelin sitä kirjoittaessani tätä, ja kappaleessa käsitellään jonkin verran samanlaisia teemoja kuin tässä osassakin.