106.Yhtä paljon tänään kuin eilenkin

♫

Otsikkolähde.

Vaikka koko perheellä olikin yhä ikävä Catalinaa ja Lolaa, niin päivä päivältä heidän talouteen jättämänsä aukko alkoi tuntua pienemmältä. Asiassa auttoi myös se, että naiset vierailivat vanhassa kotikaupungissaan aina kun vain suinkin ehtivät. Joskus vierailuja tapahtui myös toiseen suuntaan.

Sen vuoksi Casey olikin nyt kaksin poikansa kanssa, koska Simon oli poissa maisemista. Colin ja Tiffany olivat molemmat ottaneet vapaata töistä ja matkustaneet poikansa kanssa Barnacle Bayhin Catalinan ja Lolan luo. Myös Casey ja Jonah olivat aikeissa matkustaa sinne Arthurin kanssa, mutta se sai odottaa vielä hetken, sillä ensin oli yksi toinen tärkeä reissu.

Jonahin piti nimittäin matkustaa Baltimoreen tapaamaan työpaikkansa johtoryhmää. Näitä firman tapaamisia järjestettiin vuosittain, mutta aikaisemmin ne eivät olleet Jonahia  juurikaan kiinnostaneet. Tällä kertaa hänet kuitenkin oltiin erikseen kutsuttu paikalle, joten luvassa olisi todennäköisesti jotain oikeasti tärkeää. Sen vuoksi hän pakkasi laukkunsa ja lähti.

Vaikka Jonah olikin poissa vain viikon verran, niin Caseylle ja etenkin Arthurille ehti tulla jo todella kova ikävä miestä. Casey ymmärsi kyllä, että viikko oli loppujen lopuksi todella lyhyt aika ja pian Jonah olisi taas kotona, mutta Arthur ei aivan käsittänyt sitä selittämisestä huolimatta. Hän itkikin kovasti isänsä perään, vaikka Casey yrittikin lievittää ikävää parhaansa mukaan.

Jonah kuitenkin piti heihin yhteyttä niin aktiivisesti kuin ehti ja piti Caseyn ajan tasalla reissun etenemisestä. Ohjelmassa oli kuulemma ollut paljon kokouksia, projektiesittelyitä, firman vuosikatsaus ja sen sellaista. Matkan tärkein tapaaminen, vielä yksi kokous lisää, olisi edessä viimeisenä päivänä ennen paluuta. Jonah ei tiennyt aivan tarkkaan, että mitä se kokous tulisi pitämään sisällään, mutta hänen pomonsa mukaan tiedossa olisi jotain oikein mukavia uutisia.

Casey odotti uutisia vähintään yhtä malttamattomana kuin Jonah, mutta kovin paljoa hän ei ehtinyt vaivata päätään asialla. Jonahin poissaollessa Arthur oli nimittäin ripustautunut Caseyhyn kuin pieni takiainen, joten ylimääräistä aikaa, tai lähinnä voimia asioiden miettimiseen ei juuri ollut. Arthur oli nimittäin nukkunut jo monta yötä todella huonosti, joten Caseykin alkoi olla todella väsynyt.

Hetkittäin, lähinnä Arthurin päiväunien aikaan, Caseylla oli kuitenkin aikaa pohtia paljon ja kaikenlaista. Hän vajosi joskus hyvinkin syvälle mietteisiinsä, eikä se jäänyt huomaamatta muiltakaan.

Työhuoneestaan ulos astellut James tarkkaili Caseyta hetken ja avasi sitten suunsa edes yrittämättä pehmentää sanojaan.
-No, mikä nyt on hätänä?
Casey pudisti päätään.
-Ei minulla ole mitään hätää. Olen vain vähän huolissani Arthurista. Olet varmasti huomannut, että Jonahin työmatkan ajan hän on nukkunut todella huonosti ja muutenkin hän ikävöi isäänsä todella paljon. Ehkä Simonin poissaolollakin on osuutensa tässä, koska nyt hänellä ei ole edes suunnilleen samanikäistä leikkiseuraa. Minä en vain tiedä, että miten minä saisin parannettua hänen oloaan enää nykyistä enempää.

James istahti sohvalle Caseyn viereen. Hän ei halunnut olla liian kovasanainen, mutta jotenkin hänen olisi saatava tuotua huolensa esiin.
-Minusta tuntuu, että sinä murehdit tätä asiaa vähän liikaa.
-Kuinka niin?
-Ei oman lapsen suremista tietenkään ole kiva seurata vierestä, mutta mielestäni sinä teet ihan riittävästi. Lohdutat, pidät sylissä, olet läsnä. Se on jo oikein hyvä. Sinun pitää myös opetella vähän päästämään irti. Onhan Arthur vielä pieni, mutta tulevaisuudessa te ette voi Jonahin kanssa siloitella jokaista pientä kuoppaa hänen tieltään. Pojan täytyy oppia kestämään ja käsittelemään myös negatiivisia tunteita. Jos te käytte kovinkin ylisuojelevaisiksi häntä kohtaan, niin siitä tuskin seuraa mitään hyvää, James kertoi lempeästi.

Casey suoristi selkänsä ja loi isäänsä loukkaantumista henkivän katseen.
-Et kai sinä nyt yritä väittää, että minä en osaisi kasvattaa poikaani?

James pudisti päätään napakasti.
-En tietenkään, pikkuinen. Haluan sanoa vain sen, että ehkä sinun kannattaisi hellittää hieman. Arthur pärjää kyllä ikävänsä kanssa, mutta jos sinä olet kovinkin stressaantunut, niin hän kyllä aistii sen ja se tuskin edistää hänen tilannettaan. En minä tietenkään yritä sitäkään sanoa, että sinun takiasi Arthur nukkuu huonosti, en todellakaan, mutta pieni höllääminen ei oikeasti tekisi pahaa.

Casey pohti isänsä sanoja hetken ja pieni häpeän puna nousi hänen kasvoilleen. Isä oli nimittäin ihan oikeassa. Samalla häntä alkoi myös vähän huvittaa. Hän oli jo pitkälti aikuinen ihminen ja silti isä kutsui häntä yhä pikkuisekseen.
-Niin kai. Anteeksi kun minä hermostuin.
-Ei se mitään. Myönnän, että en minäkään ollut mikään paras ottamaan hyvää tarkoittavia neuvoja vastaan silloin kun te olitte pieniä, vaikka niiden antajat halusivat pelkästään auttaa, James kertoi.
***

Casey veti henkeä hyvin väsyneenä, kun sai viimeinkin sulkea poikansa huoneen oven selkänsä takana. Oikeastaan hän ei ollut edes yllättynyt tästä, sillä Arthur oli ollut koko ikänsä huono nukkuja, mutta tilanne oli suorastaan riistäytynt käsistä Jonahin työmatkan aikana. Caseyn omaan väsyneisyyteen saattoi kyllä vaikuttaa sekin, että herätykset olivat nyt yksin hänen vastuullaan. Ei hän viitsinyt vanhempiaankaan rasittaa nykyistä enempää, kun he kuitenkin kävivät molemmat töissä ja Caseylla itsellään ei ollut muuta kuin koti-isyys. Joka tapauksessa hän toivoi, että tilanne helpottaisi ja mitä nopeammin, sen parempi.

Pojan pysymisestä unessa ei kuitenkaan ollut nytkään mitään takeita, joten Casey päätti keittää kupillisen rauhoittavaa kamomillateetä ja jatkaa aikaisemmin aloittamansa kirjan lukemista. Olisi paljon helpompi mennä nukuttamaan herännyttä poikaa uudelleen, jos ei tarvinnut repiä itseäänkin ylös peittojen alta.

Väsymys alkoi kuitenkin olla sitä luokkaa, että kirjaan keskittyminen ei enää onnistunut, joten Casey tyytyi vain ryystämään teetä. Vähitellen hän uppoutui ajatuksiinsa ja nousi sieltä vasta, kun ovi kävi ja joku puhui.
-Eikö Arthur taaskaan mennyt sovinnolla nukkumaan?

Rose ei odottanut Caseyn vastausta.
-Usko pois, se helpottaa kyllä vielä. Sinun voi olla vaikea uskoa, mutta kyllä se helpottaa.

Casey hymähti hiljaa.
-Niin kai. Miten sinä itse tulet kotiin vasta nyt? Eikö sinun vuorosi pitänyt loppua jo aiemmin päivällä?
-Päivystävällä kirurgilla on päivystävän kirurgin työajat. Kyllähän sinä tiedät, että ne eivät aina ole sitä samaa mitä työvuorolistassa lukee, Rose totesi mutkattomasti ja meni tekemään itselleenkin kupin teetä.

Hetken aikaa äiti ja poika tyhjensivät teemukejaan kaikessa hiljaisuudessa. Sen hiljaisuuden aikana Casey alkoi pohtia asiaa, mitä hän ei ollut sanonut äidilleen aiemmin vaikka olisi ehkä pitänyt. No, nyt hänellä oli siihen loistava tilaisuus.
-Äiti.
-Niin?
-Kiitos.
-Ole hyvä, mutta mistä sinä minua kiität?

-Siitä, että sinä hoidit Haroldille sen työpaikan. Se oli minullekin merkityksellistä, että pystyit auttamaan hyvää ystävääni, mutta ennen kaikkea se oli merkityksellistä hänelle. Nyt hänellä on uusi työpaikka, koti ja hän on alkanut käymään terapiassakin. Minusta tuntuu, että hän on vihdoinkin saamassa elämäänsä kasaan kaiken jälkeen, joten kiitos avusta. Minä tiedän, että virkasi suomien etuoikeuksien väärinkäyttö ei varmasti ollut sinulle helppoa.
-Casey, en minä väärinkäyttänyt mitään, Rose sanoi napakasti.
-Ai et vai?

-En. Jos minä väärinkäyttäisin virkani suomia etuuksia, niin saisin sanoa niille hyvästit todella nopeasti. Hyvä on, sen verran myönnän, että virallisten protokollien mukaan se lopullinen päätös olisi pitänyt olla jonkun muun kuin minun tekemäni, mutta en minä sinänsä tehnyt mitään väärää. Sairaalalla on ollut työvoimapulaa lähes kaikissa yksiköissä, joten Haroldille olisi luultavasti tarjottu vakinaistamista joka tapauksessa, sanoit sinä mitä tahansa. Sitä paitsi, se sinun sanomasi voidaan pistää niiden muiden hyvien palautteiden jatkoksi. Sitä on nimittäin oikeasti tullut aika paljon, Rose kertoi.
-Ai on vai?
-On. Harold on yksi sairaalan suosituimpia fysioterapeutteja tällä hetkellä.

Casey nyökkäsi mietteliäänä.
-Sehän on mukava kuulla. Ei hän edelleenkään ole aivan ennallaan, mutta ainakin mieleisessä työssä työskenteleminen auttaa häntä jatkamaan elämää. Työstä muuten tuli mieleen, että minäkin olen alkanut jo miettiä töihinpaluuta.
Rose katsoi poikaansa uteliaana, ja Casey ehtikin jo jatkaa ennen kuin Rose kysyi mitään.
-Minun pitää ensin jutella Jonahin kanssa meidän suunnitelmistamme, eikä tässä muutenkaan ole vielä mikään kiire, kun Arthur on vielä melko pieni enkä minä raaski viedä häntä päivähoitoon. Minulla on kuitenkin ajatuksia.

Rose nousi pöydän äärestä ja rutisti poikansa halaukseen.
-Sehän on hienoa. Mitä ikinä suunnitteletkin, niin toivottavasti se onnistuu.
Casey oli juuri vastaamaisillaan jotain, kun Arthurin huoneesta alkoi kuulua lähes korviavihlova huuto. Siihenkään Casey ei ehtinyt reagoida ennen kuin Rose avasi jälleen suunsa.
-Mene sinä vain suosiolla nukkumaan. Me voimme isäsi kanssa hoitaa tämän yön herätykset.

Aiempi ajatus vanhempien mahdollisimman vähäisestä vaivaamisesta haihtui hetkessä pois. Casey oli niin toivottoman väsynyt, että hän ei todellakaan halunnut heittää hukkaan viikon ehkä ainoaa tilaisuutta ehjiin yöuniin. Kohteliaisuuttaan hän kuitenkin halusi varmistaa asian sopivuuden.
-Oletko ihan varma? Sinä olet juuri päivystänyt, joten olet varmasti väsynyt. Isälläkin on huomenna töitä.

Rose nyökkäsi varmasti.
-Silloin kun te olitte pieniä, niin minun vanhempieni apu teidän hoidossanne oli suorastaan kullanarvoista. Nyt kun olemme isovanhempia itsekin, niin haluamme auttaa niin paljon kuin pystymme. Sitä paitsi, emme me ole niin väsyneitä kuin sinä. Me jaksamme kyllä, joten mene nyt vain lepäämään, että jaksat sitten päivällä.

Casey meni huoneeseensa ja kuulosteli hetken seinän toiselta puolelta kuuluvia ääniä, jotka onneksi hiljenivät pian. Rose sai siis Arthurin uudelleen uneen hyvin nopeasti. Casey kaivoi puhelimen taskustaan ja huomasi ilokseen, että Jonahilta oli tullut viesti.
“Hei kulta. En uskaltanut soittaa, koska olet varmaankin nukuttamassa Arthuria tähän aikaan ja se voi olla vähän hankalaa. Olen pahoillani, etten ole siellä, mutta pian minä tulen takaisin. Enää pari päivää. Minulla on ihan oikeasti ikävä teitä. Hyvää yötä, rakas.”

Caseyn kasvoille kohosi vieno hymy hänen naputellessaan vastausta.
“Hei rakas. Onhan hän nukkunut vähän huonosti, mutta kyllä me täällä pärjäämme. Ensi yönä minä saan kerrankin nukkua, kun äiti ja isä lupasivat huolehtia herätyksistä. Usko pois, mutta meilläkin on ihan hirveä ikävä sinua, mutta kohta me näemme taas. Hyvää yötä, kultaseni.”

Casey oli niin uskomattoman väsynyt, että uni tuli heti tyynykosketuksen jälkeen. Hän ei ollut aivan varma, että nukkuiko Arthur koko loppuyön vai eikö hän vain herännyt pojan ääntelyihin hänen vanhempiensa hoitaessa herätykset, mutta ainakin hän itse sai nukuttua ehjät unet.
***

Seuraavana päivänä Casey ja Arthur lähtivät kylään vapaapäivää viettävän Haroldin luo

Ensialkuun Casey oli tosin hieman epäröinyt Arthurin kanssa vierailua. Syntymäpäiväjuhlat ynnä muut yhteiset tilaisuudet olivat asia erikseen, mutta yksityisempi ajanvietto lapsen seurassa olisi saattanut olla jo liikaa, sillä kaikesta edistyksestä huolimatta Casey tiesi Haroldin olevan vielä todella herkillä eikä hän halunnut tarkoituksellisesti hieroa omaa onneaan toisen naamaan. Harold oli kuitenkin pyytänyt lopettamaan moiset ajatukset heti alkuunsa ja sanonut, että Arthur olisi aina oikein tervetullut.

Arthurin keskittyessä lelurobottiinsa Casey ja Harold juttelivat sohvalla niitä näitä. Keskustelun lomassa Casey oli panevinaan merkille, että Harold oli vielä normaaliakin mietteliäämpi ja jotenkin melankolisempi. Hän halusi kysyä asiasta, muttei tiennyt miten tehdä se Arthurin läsnäollessa. Vaikka poika ei vielä paljoa puhunutkaan, niin Casey tiesi tämän kuitenkin ymmärtävän. Kuinka osuvaa se sitten olikaan, että keskustelu keskeytyi lattianrajasta kuuluvaan kitinään.
-Arthurilla taitaa olla päiväuniaika, Casey totesi.
-Voit viedä hänet yläkertaan. Makuuhuoneen lipaston ylimmässä laatikossa on viltti peitoksi jos hänen tulee kylmä, Harold ehdotti.

-Se on oikein hyvä idea, kiitos, Casey huokaisi ja lähti viemään poikaansa yläkertaan.
Samalla hän pohti, että Arthurin päiväunihetki tuli kuin tilauksesta. Nyt hänellä olisi suorastaan loistava mahdollisuus kysellä Haroldilta, että mitä tämän mielessä oikein liikkui. Casey saattoi kyllä aavistaa aihepiirin kysymättäkin, mutta varma hän ei kuitenkaan ollut.

Arthur nukahti Haroldin sängylle yllättävän sovinnolla, joten pian Casey hiipi takaisin alakertaan. Olohuoneeseen astellessaan hän pohti, että miten avata keskustelu. Lopulta hän päätyi yhteen yksinkertaiseen kysymykseen.
-Onko kaikki hyvin?

Harold ei kääntynyt katsomaan, mutta Casey näki hänen nyökkäävän.

-On, minä vain mietin…  Saanko kysyä sinulta yhden asian?

-Saat tietysti, Casey totesi aavistuksen varautuneena.

-Jos Jonah ja Arthur joutuisivat onnettomuuteen ja sinä pystyisit pelastamaan vain toisen heistä, niin kumman sinä pelastaisit?
-Miksi sinä nyt tuollaista mietit?
-Yhtenä päivänä terapiassa tuli puheeksi, että millaista minun elämäni olisi nyt, jos olisin saanut pitää siinä Evanin ja Amelian tai edes toisen heistä. Sillä minä vain pohdin, Harold kertoi.
-Aivan. Vastauksena kysymykseesi, minä pelastaisin Arthurin, Casey vastasi epäröimättä hetkeäkään.
-Olet tainnut miettiä tuota joskus aiemminkin kun vastaus tuli niin nopeasti, Harold arveli.

Casey kuitenkin pudisti päätään. Vaikka ajatuksestaan hän olikin varma, niin sen muotoilua piti miettiä hetki.
-En minä oikeastaan ole, mutta minä vain tiedän, että niin minä tekisin. Jos tuollainen tilanne tulisi eteen ja minä jättäisin Arthurin kuolemaan, niin Jonah ei ikinä antaisi sitä anteeksi minulle eikä varsinkaan itselleen. Minä taas kärsisin joka tapauksessa suunnattomasti, menettäisin minä kumman tahansa, joten siinä mielessä ei olisi väliä, että kumman heistä pelastaisin. Kaikkein mieluiten antaisin heidän kummankin elää vaikka se tapahtuisi oman henkeni kustannuksella, mutta se ei taida tässä kuvitteellisessa skenaariossa olla vaihtoehto.

Harold nyökytteli yhä mietteliäänä.
-Niin minäkin olisin tehnyt jos olisin voinut. Se ei kuitenkaan ollut eikä ole vaihtoehto, joten palataan kuvitteelliselle tasolle. Amelia oli vuosikausia elämäni tärkein ihminen. Evan taas ei koskaan varsinaisesti ehtinyt olla osa sitä. Silti minä rakastin häntä niin suunnattoman paljon, etten osaa edes kuvailla sitä, joten... Ei, en minä tiedä.

Casey istahti sohvalle Haroldin viereen.
-En minäkään tietäisi mitä ajatella, jos olisin sinun asemassasi, ja omalta osaltakin tuo äskeinen ajatus oli jo aika kauhea. Se oli kuitenkin vain teoriaa, mutta en uskalla edes ajatella, että entä jos siitä tulisikin todellisuutta. Tuskin minä kykenisin jatkamaan elämääni, jos menettäisin edes toisen heistä, saati sitten molemmat. Nytkin Jonah on vain työmatkalla ja tulee pian takaisin, mutta silti minulla on ihan järkyttävä ikävä.

Samassa Casey tajusi, mitä tuli juuri sanoneeksi ja ennen kaikkea kenelle.
-Anteeksi ihan hirveästi. Kuten tiedätkin, niin Arthur on nukkunut viime öinä huonosti, joten minäkin olen aika väsynyt ja sen seurauksena puhun vähän mitä sattuu. Ei sillä, että minä haluaisin suuremmin puolustella itseäni. Anteeksi oikeasti. Minä olen ihan idiootti välillä. Sinä olet varmasti vihoviimeinen ihminen, jolle minun pitäisi avautua puolisoni ikävöinnistä varsinkaan tuohon sävyyn.

Harold ei kuitenkaan ollut millänsäkään.
-Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi ja kyllä saat avautua jos vain vähääkään tuntuu siltä. Usko tai älä, mutta olen vain iloinen siitä, ettei sinun tarvitse ikävöidä omia rakkaitasi samalla tavalla kuin minun täytyy omiani. Olen mennyt jo ohi siitä vaiheesta, että olen katkera ja kateellinen muille. Oikeastaan minulla ei ole edes ollut sitä vaihetta. Olin vain surullinen, mutten vihainen oikeastaan koskaan.
Haroldin äänensävy paljasti, että mies oli sataprosenttisen vakavissaan.
***

Jonahin työmatkan viimeisenä päivänä Casey istui olohuoneessa lukemassa päivän lehteä. Hän istui aivan lähellä Arthurin huoneen ovea, koska hän ei uskaltanut lähteä kovin kauas. Arthurin yöaikainen itku ja levottomuus oli nyt levinnyt päiviinkin entistä voimakkaammin ja Casey tiesi, että kohta häntä tarvittaisiin taas.

Kyllähän Casey ymmärsi poikaansa varsin hyvin, mutta ei se silti harmitusta vähentänyt. Onneksi tätä ei tarvitse kestää enää kauaa, hän pohti ennen kuin seinän takaa kuuluva itku pysäytti hänen ajatuksensa. Huokaisten hän taitteli lehden pois ja lähti katsomaan, että mikä sillä kertaa oli hätänä.

Caseyn sydän oli sulaa, kun hän katsoi poikaansa silmiin. Vaikka Arthur olikin selkeästi surullinen sillä hetkellä, niin siinä koiranpentuilmeessä oli silti jotain niin suloista.
-Isi…
Hiljaa Casey käveli sängyn luo ja poimi pojan syliinsä.

Arthur alkoi kuitenkin rimpuilla heti pois.
-Ei! Ei! Isi! Joa!

Vasta viimeinen sana sai Caseyn ymmärtämään kunnolla, mistä kenkä sillä kertaa puristi. Mielessään hän ajatteli kuitenkin, että olisihan hänen nyt pitänyt tajuta, kun tätä se oli ollut lähes koko Jonahin työmatkan ajan.
-Minä tiedän. Minullakin on häntä ikävä, mutta kuule. Hän tulee tänään kotiin.
-Joa kotiin?
-Kyllä, enää muutama tunti niin hän on takaisin täällä.
Arthur ei vielä osannut lausua kummankaan isänsä nimeä kunnolla, mutta Casey kyllä tiesi ketä poika tarkoitti “Joalla”.

Casey jatkoi Arthurin sylittelyä, ja vähitellen poika alkoikin rauhoittua. Itku oli kuitenkin ehtinyt kiinnittää jo jonkun toisenkin huomion.
-Onko kaikki hyvin? Kuulin huutoa.

Casey nyökkäsi varovasti.
-Joo, ei tässä mitään varsinaista hätää ole. Isänkaipuuta vain. Kerroin kyllä, että Jonah tulee tänään kotiin ja se vaikutti vähän auttavan.
-Jos minä ottaisin Arthurin hetkeksi viihdytettäväkseni? Sinä voisit vaikka nukkua päiväunet tai jotain, James ehdotti.
Vaikka Casey yrittikin pitää itsensä kasassa varsin ansiokkaasti, niin James näki, että poika tarvitsisi nyt hetken yksinään. Hän voisi järjestää sellaisen, joten James toivoi hartaasti, että Casey tarttuisi mahdollisuuteen.

Casey ojensikin taaperon isoisänsä syliin ja poistui itse huoneesta.

-Vai on sinulla isiä ikävä? Onneksi hän on taas pian täällä, James jutusteli pojanpojalleen.

Jamesin kävi Caseyta ja Arthuria kovasti sääliksi. Toisaalta, sääli hän kyllä Jonahiakin. Hän tiesi kokemuksesta, että se kaikki ikävöinti oli varmasti hyvin raastavaa. Onneksi Jonah oli kuitenkin palaamassa kotiin hyvin pian, niin kenenkään ei tarvinnut enää ikävöidä.

Kun Casey pääsi omaan rauhaansa, niin ne hiljaiset, pitkään pidätellyt kyyneleet valuivat vihdoinkin hänen poskilleen. Olihan hän ennenkin ikävöinyt miestään, mutta ei se ollut koskaan aiemmin ollut näin raastavaa. Ehkä se oli vain sitä, että nyt hän ei joutunut sietämään vain omaa ikäväänsä vaan myös Arthurin. Enää muutama tunti, niin tämä on ohi, Casey pohti pyyhkiessään kyyneleitä poskiltaan.

***

Ilta oli ehtinyt jo pimentyä, kun Jonah vihdoin viestitti, että juna oli perillä kaupungissa ja hän itse oli taksissa matkalla kotiin. Rose ja James olivat menneet jo nukkumaan, mutta Casey ja Arthur olivat vielä hereillä. Arthurin nukkumaanmenoaika oli tosin jo kirkkaasti ohitettu, mutta Casey tiesi ettei poika nukkuisi enää silmäystäkään ennen Jonahin näkemistä, joten tämän kerran nukkumaanmenoajasta ei piitattu.

Heti ulko-oven käytyä Arthur kipitti isänsä luo niin kovaa kuin pienillä jaloillaan pääsi.
-Isi!

Jonah jätti matkalaukkunsa sikseen ja nosti välittömästi pojan syleilyynsä.
-Hei, pienokainen. Minulla on ollut sinua ihan hirveä ikävä, hän kuiskasi lähes kyynel silmässään.

Casey liikuttui näystä niin kovasti, että meinasi jälleen alkaa itkeä. Hän oli kuitenkin mielestään itkenyt jo yhden päivän tarpeiksi, joten hän koitti verhota liikutuksensa huvittuneisuuteen.
-Tervetuloa kotiin. Jospa sinä nukuttaisit pojan, niin minä voin purkaa matkalaukkusi sillä välin. Jutellaan sitten.
Jonahilla ei käynyt mielessäkään vastustaa Caseyn ehdotusta.

Jonah laski pojan sänkyyn ja silitti hellästi pikkuisen hiuksia.
-Hyvää yötä, kultaseni.
-Hyvää yötä, kuului pieni väsyneen lapsen ääni.
Jonah jatkoi Arthurin hiusten silittelyä siihen asti, että poika nukahti.

Kun Arthur oli unessa, Jonah laittoi varovasti peiton pojan ylle. Hän jäi hetkeksi katsomaan näkyä liikuttuneena. Työmatka oli ollut ihan mukava ja hän oli saanut jotain niin hyviä uutisia ettei ollut uskoa niitä todeksi, mutta siltikin hän oli iloinen siitä, että oli vihdoin kotona. Hänellä oli ollut niin ikävä tätä kaikkea.

Jonah tajusi katselleensa poikansa unta kauemmin kuin luuli, koska Casey oli matkalaukun purkamisen lisäksi ehtinyt myös keittää heille teetä ja istuikin nyt pöydän ääressä kahden mukin ja keksirasian kanssa.
-Arthur taitaa nyt nukkua?
Jonah nyökkäsi ja istui alas.

Jonah otti siemauksen teestään.
-No, mitenkäs täällä on mennyt? Arthur on nukkunut huonosti ja sinäkin olet ikävöinyt, mutta mitä muuta sinulle kuuluu?
-Ihan hyvää. Olemme lähinnä vain olleet pojan kanssa kotona nyt kun Colin ja Tiffanykin ovat reissussa. Tai no, eilen kävimme kylässä Haroldin luona. Hän on edelleen aika maassa, mutta onhan hän jo edistynytkin. Siitä muuten tulikin mieleeni, että olen vähän miettinyt, että minäkin voisin vähitellen alkaa tekemään jotain uutta, Casey kertoi.
-Mitä sinulla on mielessä? Jonah uteli.

Caseyta jännitti valtavasti, vaikka hän uskoikin, että Jonah ottaisi ajatuksen hyvin vastaan.
-Vaikka minä olenkin toipunut käytännössä ennalleni, niin siltikin osa niistä ampumisen aiheuttamista hermovaurioista jäi pysyviksi ja ne voivat aiheuttaa voimakkaitakin kipuja. Avainasemassa näiden kipujen ehkäisemiseen on säännöllinen liikunta ja siksi minä olenkin miettinyt, että josko voisin tehdä siitä itselleni uuden ammatin ja kouluttautuisin personal traineriksi. Saisin säännöllistä liikuntaa ja voisin auttaa muita samassa asiassa, voisin määritellä työaikojani aika hyvin itse ja työskennellä paljon myös kotoa käsin. Laskutus ja muut talousasiatkin luonnistuisivat yliopistolla hankitun osaamisen pohjalta. Tällä ei tietenkään ole vielä mikään kiire, koska haluan olla vielä kotona Arthurin kanssa, mutta mitä mieltä sinä olet?

Jonah nyökkäsi innokkaana.
-Rakas, mielestäni tuo on aivan loistava idea! Sehän on vain hyvä, että sinä tiedät jo nyt mitä haluat, koska vaikka Arthur onkin vielä pieni, niin ei siihen kauaa mene kun hän kasvaa isommaksi ja sinun pitää keksiä jotain muuta kuin koti-isyys. Minä en nyt missään nimessä tarkoita vähätellä ajatustasi ja pitää omia saavutuksiani tuota parempana, mutta minullakin olisi vähän kerrottavaa.
-No, kerro ihmeessä, Casey uteli suorastaan malttamattomana.
-Tiedät varmasti, miten minun työmatkani on mennyt kun olenhan minä siitä sinulle päivitellyt. Tämän viimeisen asian halusin kuitenkin säästää kasvokkain kerrottavaksi. Se viimeisen päivän iso kokous… Sen jälkeen kun muutin Creekwoodista tänne, olen työskennellyt toisen yksikön alaisuudessa, koska Sunset Valleyssa ei ole omaa yksikköä. Nyt sellaista ollaan kuitenkin perustamassa. Minähän olen tehnyt jonkin verran projektijohtajuuksia ja he ovat olleet työhöni tyytyväisiä, joten he pyysivät minua johtamaan tätä uutta yksikköä. Työni siirtyisi käytännössä kokonaan käytännön hommista toimiston puolelle, työajat säännöllistyisivät ja palkka… Ei sillä, että siinä olisi hirveämmin valittamista nytkään, mutta uusi olisi tuplasti suurempi.

Casey ryntäsi ylös pöydän äärestä ja veti Jonahin mukaansa halaukseen.
-Tuohan on ihan hemmetin hyvä uutinen, jos sinä siis vain haluat sitä.

-No totta kai haluan! Paremmat työajat, palkka ja kaikkea. Ehdin olla enemmän kotona. Kodista tuli mieleen, että sitten kun sinäkin alat taas käydä töissä, me voisimme alkaa vähitellen etsiä taloa meille. Ei sillä, että minä edelleenkään valittaisin vanhemmistasi, he ovat aivan mahtavia, mutta… Nyt kun tilanne on jo aika lailla normaali, niin ehkä olisi aika siirtyä eteenpäin. Kaipaan kuitenkin meille enemmän omaa tilaa ja yksityisyyttä, Jonah kertoi.

Ajatus omasta kodista nosti Caseyn mieleen paljon ajatuksia. Hän vetäytyi varovasti lähemmäs Jonahia ja madalsi äänenvoimakkuutensa lähes kuiskauksen tasolle, vaikka todennäköisyys sille, että joku kuulisi heidän juttunsa oli sillä hetkellä melko pieni.

-Minä tiedän, että en ole sanonut tätä ääneen riittävän usein, mutta nyt minä haluan sanoa sen. Minä rakastan sinua.

-Minäkin rakastan sinua. Jos sinun on kuitenkin vaikea puhua tunteistasi ääneen, niin ei sinun ole pakko tehdä sitä. Minä tiedän kyllä muutenkin, Jonah kuiskasi.

-Mutta minä haluan puhua. Haluan, että sinä varmasti tiedät mitä minä sinua kohtaan tunnen ja miten kiitollinen olen tästä kaikesta. Hetkittäin minun on nimittäin vaikea käsittää, että miten me kaksi olemme päässeet tähän pisteeseen. Joskus minun oli mahdotonta ymmärtää sitäkään, että miten minä menin rakastumaan sinuun, saati sitten sitä, että tunteilleni oli lopultakin olemassa vastakaikua. Onhan meidän välillämme tapahtunut paljon, mutta nyt... Rakastamme toisiamme niin paljon, meillä on paras mahdollinen poika ja kohta ehkä myös talo, jossa vihdoin pääsemme rakentamaan täysin omannäköistä elämäämme, Casey selitti hyvin hiljaa.

Jonah huokaisi herkistyneenä ja oli jo vastaamassa, mutta tilanteen keskeytti jälleen Arthurin huoneesta kuuluva itku.

-Minullakin on sanani sanottavana, mutta nyt se paras mahdollinen poika taitaa kaivata huomiota. Menetkö sinä vai menenkö minä?

-Mene sinä. Minä tiedän, että sinulla on ollut häntä ikävä, Casey kuiskasi.

Casey jäi katsomaan miehensä perään hyvin liikuttuneena. Hän oli niin uskomattoman onnellinen siitä, että Jonah oli nyt takaisin kotona ja asiat alkoivat muutenkin olla järjestyksessä. Tai no, eivät ehkä ihan vielä olleet, mutta kohta olisivat.

Tähän pisteeseen päätyminen ei tosiaankaan ollut mikään itsestäänselvyys eikä siitäkään ollut takeita, että pitkällä tähtäimellä tilanne säilyisi edes etäisesti onnellisena ja tasapainoisena. Nyt kaikki oli kuitenkin hyvin ja Casey halusi nauttia siitä niin paljon kuin kykeni.
*****

Opinnäytetyöprosessi on nyt paketissa, opinnot muutoinkin kasassa ja valmistuminen on vihdoin totta. Nyt kun opiskelut eivät enää vaivaa, oli vihdoin aikaa tarinoidakin.

Tarinassa itsessään perheen elämässä on tapahtunut paljon ja kaikenlaista, mutta nyt asiat alkavat olla vähitellen järjestyksessä. Jonahin työtilanne parani huomattavasti, Caseykin on vähitellen ottamassa askelia kohti töihinpaluuta ja muutenkin asiat vaikuttaisivat olevan suhteellisen tavallisesti. Tulevasta ei ole tällä hetkellä esittää mitään ei-spoilaavia kysymyksiä, mutta paljastettakoon sen verran, että ensi osassa nähdään pieni aikahyppy.

Nyt kun opiskeluun ei enää uppoa aikaa, niin se saattaa ehkä tietää hyvää tarinan julkaisuaikataululle. Ainakaan tällaisia puolen vuoden taukoja ei enää toivottavasti nähdä. Hakemisesta huolimatta en ole löytänyt vielä töitä, joten näillä näkymin elämässäni on ainakin tovin tällainen "liikaa vapaa-aikaa ja liian vähän sisältöä"-tilanne, joten todennäköisesti joudan tarinoida aiempaa ahkerammin. Ajatus tukien varassa roikkumisesta pitkäaikaisesti kuitenkin lähinnä ahdistaa ja yritän kuitenkin hakea töitä ahkerasti, joten en tiedä, kauanko tilanne jatkuu näin, mutta ainakin toistaiseksi kerkeän kirjoitella ja kuvata ihan niin paljon kuin tahdon. Jaksanko, se onkin sitten asia erikseen...

 

Sen verran haluan vielä sanoa, että pahoittelut jos osa oli hieman sekava. Tähän luovaan kirjoittamiseen kiinni pääseminen on ollut jouluextran teosta huolimatta tauon jälkeen vähän haastavaa, mutta kyllä tämä ehkä tästä. Luku- ja kommentointijonoakin olisi tarkoitus alkaa purkamaan vähitellen. Pahoittelut siis siitäkin hiljaiselosta. Olen kyllä lukenut suhteellisen aktiivisesti, mutta kommentointi on jäänyt vähän vähemmälle. Yritän päästä takaisin kiinni siihenkin piakkoin.

 

Okei, nähdään sitten tulevien osien ja kommenttien parissa. :)