35.Myöntämisen sietämätön vaikeus

Koulupäivä oli loppunut vasta hetki sitten, mutta pihalla ei näkynyt enää juuri yhtään liikettä. Kaikki olivat jo lähteneet koteihinsa, harrastuksiinsa, kavereidensa luo, kuka mihinkin.

Tai ainakin lähes kaikki. Toby istui yksin urheilukentän päädyssä sijaitsevassa katoksessa ja odotteli hermostuneena.

Toby oli erittäin hermostunut. Hänen oli pitänyt keskustella Rachelin kanssa jo maanantaina, mutta tyttö oli harmillisesti sairastunut ja lähtenyt koulusta kesken päivän. Vielä tiistainakin hän oli ollut niin huonovointinen, ettei hän kyennyt kouluun asti. Keskiviikkona hän oli kuitenkin jo tervehtynyt ja tullut välitunnilla sanomaan Tobylle, että he voisivat keskustella koulun jälkeen. Siksi Toby olikin nyt istumassa ja odottamassa.

Toby oli niin hermostuneiden ajatustensa vallassa, ettei hän edes huomannut Rachelin saapumista, ennen kuin tyttö tervehti häntä.
-Hei Toby.

Toby nousi ylös penkiltä ja ryntäsi Rachelin luo. Poika ei kyennyt hermostukseltaan edes tervehtimään, vaan alkoi suoraan selittämään asiaansa.
-Kuten me silloin viikonloppuna puhuimme, niin nyt lienee hyvä hetki käydä asioita läpi. Jo tähän alkuun minun on tunnustettava sinulle, että minä en ollut ihan täysin rehellinen sinulle.

-Sinä et pidäkään minusta? Rachel kysyi ääni väristen.

Toby kaappasi lähes itkevän tytön syleilyynsä ja alkoi rauhoitella häntä.
-Ei, päin vastoin. Minä nimenomaan pidän sinusta hyvin paljon. Voisin jopa sanoa rakastavani sinua. Minä en vain itsekään ollut aivan perillä siitä silloin kuin me viimeksi keskustelimme, mutta nyt olen miettinyt asioita ja olen varma tunteistani.

Rachel tiukensi otettaan Tobysta ja huokaisi helpottuneena.
-Sinä säikäytit minut, mutta ei se haittaa. Minäkin pidän sinusta kovasti.

Toby ja Rachel siirtyivät takaisin katokseen istumaan. Hetken he olivat ihan hiljaa, mutta sitten Toby päätti jälleen alkaa puhua.
-Minä ja sinä pidämme toisistamme eikä tässä ole siltä osin mitään epäselvää tai arveluttavaa, mutta yksi asia minua mietityttää aika paljon.

-Mikä? Rachel kysyi vakavana.

-Se, että miten Nora suhtautuu tähän. Tietenkin meidän ajatuksemme ovat ainoita mitkä oikeasti merkitsevät, mutta Nora on kuitenkin sinun paras ystäväsi ja minun siskoni, Toby totesi.
-Hän ottaa tämän hyvin, Rachel kertoi rauhallisesti.

Toby oli hetken hiljaa.
-Miten sinä voit olla niin varma siitä?
-Edes Nora ei ole tiennyt kauaa, että minä pidän sinusta. Olen ollut ihastunut sinuun jo... No, kauan. Nora ihmetteli pitkään, että miksen minä ole kertonut, että kuka tunteideni kohde on. Salasin sitä vain siksi, koska pelkäsin hänen reaktiotaan, mutta kun lopulta kerroin, niin hän otti sen erittäin hyvin ja sanoi olevansa vain iloinen meidän puolestamme, Rachel paljasti.
-No sittenhän tässä ei ole enää mitään epäselvää, Toby totesi ilahtuneena.

Toby siirtyi aivan Rachelin viereen, otti häntä kädestä ja suuteli varovaisesti.
-Tarkoittaako tämä nyt sitä, että me seurustelemme? Rachel kysyi varovaisesti.
-Kyllä tarkoittaa, Toby kuiskasi ja suuteli Rachelia uudestaan.

Koulun viereisessä puistossa oli juuri sopivasti samana päivänä alkaneet kevätkarnevaalit. Toby ja Rachel päättivät mennä sinne pitämään hauskaa ja samalla juhlistamaan alkanutta seurustelusuhdettaan. Toby vuokrasi heille rullaluistimet. Rachel oli ensin hieman vastahakoinen, mutta lopulta Toby sai suostuteltua hänetkin kokeilemaan.

Toby oli luistellut joskus aikaisemminkin, joten hänelle puuha oli jo tuttua. Hän viilettikin ympäri kaukaloa kuin vanha tekijä.

Rachel puolestaan oli huomattavasti epävarmempi. Hän luisteli pitäen reunakaiteesta kiinni, ja aina kun hän irroitti otteensa edes hetkeksi, niin kaatuminen kävi lähellä. Myös Toby huomasi tämän ja luisteli tuoreen tyttöystävänsä luokse.

-Ojenna kätesi, Toby pyysi.
-Mitä?
-Ojenna nyt vain. Minä opetan sinua pysymään pystyssä.

-Mutta jos minä kaadun, niin sitten sinäkin kaadut mukana, Rachel huokaisi peloissaan.

-Sitten me kaadumme yhdessä, Toby totesi rennosti ja tarttui Rachelin käsistä kiinni.
Toby lähti pyörittämään Rachelia hitaasti ympäri, yhä uudelleen ja uudelleen. Hiljalleen Rachelkin alkoi luottaa siihen, että hän kestäisi pystyssä.

-Tämä on aivan mahtavaa! Rachel hihkui.
Toby katsoi Rachelia hymyillen ja kiihdytti vauhtia hieman seuraavalle kierrokselle. Se oli virhe.

Heti kun Rachel tunsi tasapainonsa pettävän, niin hän laski irti Tobysta. Toby koitti kuitenkin pitää kiinni, mikä johti siihen, että Rachel lensi selälleen ja Toby meinasi kaatua hänen syliinsä. Poika sai kuitenkin vaivoin pidettyä itsensä pystyssä.

Toby katsoi Rachelia säikähtäneenä.
-Oletko sinä kunnossa?
Rachel nyökytteli nopeasti.
-Joo, olen minä. Voitko auttaa minut ylös?
Toby ojensi kätensä ja nosti Rachelin ylös maasta.

Toby kävi palauttamassa heidän vuokraluistimensa ja ryntäsi sitten tarkistamaan Rachelin vointia.
-Sattuiko sinuun pahasti? Anteeksi, minun ei olisi pitänyt pakottaa sinua tuohon.

Rachel katsoi Tobya hetken. Hän ei ollut aluinperinkään vihainen, mutta Tobyn huolehtiminen sai hänet heltymään nopeasti.
-Toby, on ihanaa kun sinä huolehdit.

Rachel siirtyi hieman lähemmäs ja otti Tobyn haliotteeseen ennen kuin jatkoi.
-Kyllähän se tietenkin vähän sattui, mutta se ei ole missään nimessä sinun vikasi. Etkä sinä edes mitään pakottanut, ihan itse minä suostuin, ja se oli ihan hauskaa tuohon kaatumiseen asti. Meidän pitää ehdottomasti kokeilla joskus uudestaan.

Toby katsoi Rachelia häkeltyneenä. Hän olisi halunnut sanoa vielä jotain, kenties pahoitella vielä kerran, mutta hän ei kyennyt enää puhumaan. Lopulta hän päättikin vain suudella Rachelia.
***

Viikot vierivät ja elämä jatkui ainakin jokseenkin normaalina. Mike yritti kaikesta huolimatta jaksaa opiskeluja, treenejä ja elämää ylipäätänsä. Sinäkin torstaina Mike lähti kuntosalille tavalliseen tapaansa.

Päänsärky, pahoinvointi ja väsymys olivat yhä päivittäisiä vieraita Miken elämässä, mutta aiemmasta lupauksestaan huolimatta hän ei mennyt lääkäriin ja pyrki salaamaan todellisen vointinsa muilta parhaansa mukaan. Mike ei vieläkään oikein osannut yksilöidä että mitä hän tarkalleen ottaen pelkäsi, mutta sen hänkin kykeni vihdoin myöntämään, että kaikki ei mitenkään voinut olla hyvin.

Lääkkeitä syömällä päänsärky oli pysynyt jokseenkin aisoissa, mutta välillä Mikelle tuli kohtausmaisia särkyaaltoja, joihin ei auttanut yhtään mikään. Mike tunsi sellaisen olevan taas tulossa, muttei kerennyt reagoimaan ennen kuin kipu lähti leviämään ja vei jalat hänen altaan. Onneksi viereisellä matolla juoksemassa ollut vanha mies huomasi tapahtuneen nopeasti ja sai maton pysäytettyä ennen kuin Mikeä sattui pahemmin.

Mike huohotti raskaasti odottaen kivun pahimman terän taittumista. Kivun kanssa kamppaillessaan hän kuuli häntä hetki sitten auttaneen vanhan miehen puhuttelevan häntä.
-Nuorimies, oletko sinä kunnossa?
Miken nyökkäys oli pieni, tuskin havaittavissa.
-Joo, olen minä. Juoksin vain vähän liian lujaa ja kunto loppui.

Mike sai vaivoin raahattua itsensä läheiselle sohvalle. Hän asettui makaamaan ja jäi odottamaan päänsäryn lieventymistä. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Hitto, minä en ikinä selviä omin voimin kotiin asti tässä kunnossa. Pakko soittaa isä hakemaan.

Mike kävi äkkiä vaihtamassa vaatteensa. Suihkuun asti hän ei jaksanut. Pukuhuoneen ulkopuolella hän oli juuri kaivamassa puhelinta repustaan, kun hän alkoikin yhtäkkiä voida erittäin pahoin. Mike oli jo viittä vaille juoksemassa vessaan, mutta yökötys hellittikin sillä kertaa yllättävän nopeasti.

Se oli ensimmäinen kerta, kun Mike joutui pelkäämään isälleen puhumista. Isä alkaisi aivan varmasti kysellä, ehkä jopa epäillä jotain, eikä Mike ollut vielä valmis puhumaan, vaikka hän tiesikin, että se olisi viisasta.
-Hei isä. Oletko sinä kotona?
-En, olen Danielin, Owenin ja Felixin luona. Olen kyllä lähdössä piakkoin. Kuinka niin?
-Ei kun mietin vaan, että olen juuri lähdössä salilta kotiin niin olisitko sinä voinut hakea minut?
-Mike, oletko sinä kunnossa? Kuulostat huonovointiselta.
-Olen kunnossa ja kaikki on hyvin, mutta voitko sinä nyt vain tulla hakemaan minut?
-Toki. Nähdään kohta. Olen siellä noin vartin kuluttua.

Kun Mike asteli ulos ovista, niin kivusta huolimatta kevyt hymy hiipi hänen kasvoilleen, kun hän huomasi isän auton kaartavan kulman takaa. Ihan pian hän pääsisi kotiin lepäämään.

Autoon istuttuaan Miken hymy hyytyi kuitenkin nopeasti. Isän kyselyt ja auton tärinä saivat päänsäryn ja huonon olon vain kasvamaan Miken sisällä. Isä hiljeni onneksi nopeasti huomattuaan ettei Mike ollut juttutuulella, mutta tärinä ei helpottanut.

He olivat jo ylittäneet sillan eikä kotiin ollut enää pitkä matka, kun Mike yhtäkkiä tokaisi:
-Pysäytä.
-Miksi ihmeessä? Cedric kysyi kummissaan.
-Pysäytä nyt vain!
Hätääntynyt sävy Miken äänessä sai Cedricin jarruttamaan. Kun auto oli pysähtynyt, niin Mike avasi oven ja ryntäsi ulos.

Cedric ei kyennyt tekemään muuta kuin seuraamaan avuttomana vierestä Miken oksentaessa katukivetykselle. Kun mitään ei enää tullut, niin Mike nousi takaisin auton kyytiin Cedricin katsoessa häntä järkyttyneenä. Mike ei kuitenkaan sanonut mitään eikä Cedric kenties hämmennykseltään osannut kysyä, joten he vain jatkoivat matkaa kotiin.

Kotipihassa Cedric ja Mike olivat poistumassa sisätiloihin, mutta Mike jättäytyi jälkeen isästään. Cedric huomasi sen ja pysähtyi.
-Mike, tuletko sinä?

-Mike?
Mike ei itsekään tiennyt mistä se johtui, mutta hän puhkesi aivan hillittömään itkuun. Hän yritti olla mahdollisimman hiljaa ja nosti kädet kasvoilleen estääkseen Cedriciä huomaamasta, mutta se ei auttanut mitään.

-Mike, mikä on?
Cedricin ääni oli äärimmäisen huolestunut. Mike oli kuulostanut huonovointiselta jo soittaessaan, äsken hän oksensi ja nyt tämä selittämätön itku. Cedricillä ei ollut mitään varmaa tietoa, mutta jokin aavistus kertoi hänelle, että jokin oli pahasti pielessä.

Cedric kaappasi Miken syleilyynsä ja yritti rauhoitella poikaa. Jostain Cedricin mieleen putkahti ajatus, että siitä olikin jo vuosia kun hän oli viimeksi hyssytellyt itkevää lasta sylissään. Äkkiä hän kuitenkin palasi tähän hetkeen ja ymmärsi, että nyt tärkeintä oli auttaa Mikeä.
-Mike, pystytkö sinä kertomaan, että mikä sinulla on?
Mike yritti mutista jotain pitkään vaivanneista kivuistaan, mutta Cedric ei saanut poikansa puheesta mitään selvää. Niinpä hän päätyikin taluttamaan Miken sisätiloihin.

Cedric vei Miken hänen ja Rosannan makuuhuoneeseen, ja jäi ihan rauhassa odottamaan, että poika puhuisi. Niin Mike tekikin. Hetken ajan itseään keräiltyään hän kertoi isälleen aivan kaiken, alkaen satunnaisesta päänsärystä, jatkuen huimauskohtauksiin, uupumukseen, pahoinvointiin ja väsymykseen ja lopulta päättyen siihen, kuinka kauan oireet olivat jatkuneet. Puhuminen oli Mikelle vaikeaa, mutta hän teki sen silti. Isä oli jo nähnyt hänet aivan pohjalla, joten enää ei ollut mitään menetettävää.

Sillä hetkellä Cedricin päällimmäinen tunne oli järkytys, mutta hän pyrki peittämään sen mahdollisimman hyvin.
-Miksi ihmeessä sinä et ole kertonut aikaisemmin?

Mike veti tuskaisesti henkeä. Päätä vihloi ja sanoihin keskittyminen oli vaikeaa.
-En minä oikein tiedä, kai se oli yhdistelmä kieltämistä ja pelkoa. Uskottelin pitkään itselleni, että mitään ei ole pielessä, vaikka todellisuudessa kyse oli siitä, että minä pelkäsin aivan helvetisti, että jotain onkin vialla ja pahasti. En minä oikein tiedä että mitä minä pelkään, mutta jotain vakavaa kuitenkin.

Cedric nousi ylös sängyltä ja lähti kävelemään kohti ovea.
-Minun pitää soittaa yksi puhelu. Tulen ihan kohta takaisin.

Oven ulkopuolella Cedric painoi huokaisten kasvot kämmeneensä. Millainen isä minä oikein olen, kun poikani on kärsinyt jo ihan liian kauan enkä minä ole huomannut yhtään mitään? Itsesyytökset väistyivät kuitenkin nopeasti, ja Cedric teki sen minkä vuoksi hän oli poistunut Miken vierestä hetkeksi.

Cedric etsi tarvitsemaansa numeroa hyvän tovin. Hän kuitenkin löysi sen lopulta ja sai puhelunsa soitettua.

Puhelu ei onneksi ollut kovin pitkä ja Cedric pääsi nopeasti takaisin Miken luokse.
-Minä sain varattua sinulle lääkäriajan jo huomiseksi. Se on heti aamusta. Ilmoitan koululle, ettet sinä ole huomenna tulossa. En tiedä aivan tarkkaan että mitä kaikkia tutkimuksia he sinulle tekevät, mutta on oletettavaa että siellä menee useampi tunti.
-Kiitos, Mike mutisi unisena.
-Sopiiko sinulle että kerron myös äidillesi, vai haluatko kertoa itse? Cedric kysyi.
-Sinä voit puhua, Mike sai sanottua aivan unen rajamailta.
-Väsyttääkö sinua?
-Mm.

Cedric kaivoi lipaston alimmasta laatikosta vanhan viltin ja levitti sen Miken ylle.
-Sinä voit nukkua siinä ensi yön. Minä ja äitisi nukumme sohvalla ensi yön.
Mike ei vastannut enää mitään, sillä hän oli jo vaipunut uneen.

Cedric kumartui vielä Miken ylle ja silitti hänen hiuksiaan kevyesti.
-Oli se sitten mitä hyvänsä, niin sinä selviät siitä kyllä. Me hoidamme sinut kuntoon.
Sen sanottuaan Cedric sammutti valot ja sulki oven varovasti perässään.

Cedric istahti keittiön pöydän ääreen pohtimaan tilannetta ja odottamaan, että Rosanna palaisi iltavuorosta niin he pääsisivät puhumaan. Cedric mietti että hän oli kokenut elämänsä aikana monenlaisia tunteita, pelkoakin, mutta pelko oman lapsen puolesta oli ehdottomasti hirveintä.

Cedric ei ollut aivan varma siitä, kauanko hän ehti istua odottamassa vaimoaan. Jossain vaiheessa hän kuitenkin havahtui oven kolahtamiseen ja askeliin.
-Hei Cedric.
Cedric ei nostanut katsettaan, sillä hän tunnisti tulijan äänestä.
-Rosanna, tule tänne. Meidän pitää puhua.

Rosanna katsoi Cedriciä hämmentyneenä. Mies vaikutti jotenkin poissaolevalta ja surulliselta.
-Cedric, onko kaikki hyvin?

Cedric pudisti päätään.
-En ole aivan varma, mutta mitä todennäköisimmin ei. Tule tänne niin minä kerron kaiken.

Rosanna istahti Cedriciä vastapäätä ja Cedric alkoi puhua. Cedric kertoi aivan kaiken alkaen Miken puhelusta, automatkasta ja sitä seuranneista tapahtumista, päättyen Miken kertomukseen oireiden kehittymisestä ja pelosta. Kun Cedric oli saanut kerrottua kaiken, niin tilaan laskeutui syvä hiljaisuus.

Rosannan huulet alkoivat väristä. Hän oli ihan purskahtamaisillaan itkuun, mutta sai sen kuitenkin estettyä.
-Miksi ihmeessä hän ei kertonut aiemmin mitään?

-Hän on tainnut periä sen minulta, Cedric huokaisi surullisena.

-Mitä sinä tarkoitat? Rosanna kysyi kummissaan.
-Kuten sinä oletkin saattanut meidän yhteisten vuosiemme aikana huomata, niin minä olen aina ollut huono puhumaan tunteistani, olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Kaikista vaikeinta puhuminen on ollut silloin kun minä olen ollut peloissaan, surullinen tai muuten vaan rikki. Mike taitaa ainakin siltä osin olla aivan kuin minä.
Rosanna nyökytteli ymmärtämisen merkiksi.

Rosanna keräsi itsensä kasaan ja suoristi selkänsä.
-Tietävätkö Toby, Nora ja Lily tästä mitään?

Cedric pudisti päätään.
-Eivät tiedä. Minä ajattelin, että emme kertoisi heille mitään ennen kuin meillä on jotain konkreettista tietoa siitä, mikä on vialla. Ei pelotella heitä turhaan. Vai mitä mieltä sinä olet?
-Ihan samaa mieltä kuin sinä, Rosanna vastasi hiljaa.

Cedric nousi ylös pöydän äärestä, veti Rosannan lähelleen ja suukotti häntä varovasti otsalle.
-Oli Miken mahdollisessa sairaudessa kyse mistä tahansa, niin meidän on tärkeää säilyä hänen tukenaan. Toistemme tukena. Tobyn, Noran ja Lilyn tukena. Ei tehdä sitä virhettä että annetaan tämän suistaa meidät raiteeltaan, eihän?

Rosanna pudisti päätään.
-Ei anneta.
Siihen asti Rosanna oli saanut pidettyä itsensä kasassa, mutta Cedricin sanat saivat hänet viimein murtumaan. Rosanna painautui itkemään Cedricin rintaa vasten miehen pidellessä häntä käsiensä varassa.
***

Aurinko nousi vielä seuraavanakin päivänä, aivan kuten joka ikisenä muunakin päivänä. Sitä ei kuitenkaan näkynyt missään, sillä taivas oli täysin pilvien peitossa. Kirkkaudesta huolimatta kaikkialla oli hyvin harmaata.

Rosanna oli lähtenyt viemään lapsia kouluun. He olivat ylittämässä kaupunkiin johtavaa siltaa, kun takapenkiltä kuuluva ääni sai Rosannan havahtumaan.

-Äiti, Mike unohtui! Meidän pitää kääntyä takaisin.

Rosanna pudisti päätään ja piti katseensa tiessä.
-Ei unohtunut. Mike ei tule kouluun tänään, sillä hän on... Kipeä. Joo, Mike on kipeä.
-Okei, Rosanna kuuli Lilyn vastaavan.

Nora oli niin ajatuksissaan, että hän kuuli äitinsä sanat, muttei kuitenkaan niiden sävyä.
-Minä ihmettelinkin, että miksei häntä näkynyt aamupalapöydässä.

Toby kiroili äänettömästi. Rosannan äänensävy kertoi, että jotain oli pielessä. Toby tiesi, että Mikellä oli ollut aiemmin ongelmia terveytensä kanssa. Toby oli ollut viime viikot niin kiinni Rachelissa ettei hän ollut ehtinyt kiinnittämään huomiota Miken vointiin, mutta siitä huolimatta Toby vain jotenkin tajusi, että jotain oli pielessä.

Samaan aikaan Cedric ja Mike olivat saapuneet sairaalalle. Oireidensa perusteella Miken tutkimukset oli ohjattu neurologian osastolle, jonne Mike ja Cedric yrittivät löytää. Se ei ollut aivan helppoa, sillä sairaala oli todella suuri, mutta lopulta he löysivät oikean paikan juuri ajoissa.

Mike seisoi vastaanottotiskillä ilmoittautumassa, mutta jännityksen vuoksi puhuminen tuotti suuria vaikeuksia.
-Hei, minä... Ööh, minulla on... Aika varattuna tänne. Tutkimusaika siis...

Tiskin takana istunut vaaleahiuksinen sairaanhoitaja ei reagoinut Miken jännitykseen mitenkään. Hän oli nähnyt työssään niin paljon hermoilevia potilaita, että hän oli jo tottunut.
-Aivan. Mikä teidän nimenne on?
-Mike Leeds. Ja voit aivan hyvin sinutella minua.
Hoitaja nyökkäsi ja alkoi naputella konettaan.

Pian hoitaja nosti katseensa ruudulta ja jäi katsomaan Mikeä.
-Käy vain istumaan tuonne sohvalle, tohtori Daltrey tulee pian hakemaan sinut täältä.

Mike istahti odotushuoneen kovalle sohvalle ja Cedric kävi hänen viereensä. Cedric huomasi Miken alkavan täristä jostain syystä, jännityksestä ehkäpä, joten hän asetti kätensä rauhoittavasti poikansa olkapäälle.

-Haluatko, että minä tulen mukaan sinne? Cedric kysyi.
-Isä, minä en ole enää pikkulapsi. Pärjään kyllä yksinkin.
-Oletko varma?
-Täysin.
Keskustelu ei edennyt sen pidemmälle, kun Mikeä tultiinkin jo hakemaan ja Cedric jäi yksin odotushuoneeseen.

Siinä sohvalla istuessaan Cedric koki oivalluksen, mikä sai hänet ymmärtämään omia vanhempiaan huomattavasti paremmin. Cedric oli ollut sydänsairas koko ikänsä, ja vasta oman lapsen puolesta pelkääminen sai Cedricin tajuamaan, miten vaikea asia Cedricin sairaus oli Jadelle ja Donnalle ollut. Vaikka Mikehän ei välttämättä edes ole millään tavalla sairas, Cedric uskotteli itselleen ja päätti pitää toivoa yllä viimeiseen asti.
***

Monen monta testiä, tutkimusta ja kuvantamismenetelmää myöhemmin  Mike pääsi vihdoinkin pois sairaalasta. Kello oli siinä vaiheessa jo niin paljon, että aurinko oli alkanut jo laskea. Cedricin arvio useita tunteja kestävistä tutkimuksista osui siis oikeaan.

Cedric ja Mike istuivat sairaalan piha-alueella odottamassa, että Rosanna tulisi hakemaan heitä. Mike oli tutkimusten päättymisestä lähtien ollut aiempaa rauhallisempi, joskin myös vähäsanainen. Itseasiassa hän ei ollut sanonut yhtään mitään. Cedric yritti saada poikansa puhumaan.

-No miten ne tutkimukset menivät? Mitä he sanoivat?

-Hyvin meni, kaikki suunnitellut tutkimukset, testit ja kuvat saatiin otettua onnistuneesti. He tutkivat niitä viikonlopun aikana ja soittavat maanantaina joko kertoakseen että kaikki on kunnossa, tai pyytääkseen uudestaan käymään ja sopimaan tarvittavista jatkotoimenpiteistä.

Mike nousi ylös, Cedric nousi myös ja jäi tarkkailemaan poikaansa hymy kasvoillaan.
-Toivottavasti sieltä ei löydy mitään kovin vakavaa, ja jos jotain onkin niin sitten sitä voidaan ainakin alkaa hoitaa että sinusta tulee taas terve. Toivotaan kuitenkin parasta, eikö niin?

-Tai sitten pelätään pahinta, Mike totesi surkeana ja yritti pidätellä itkua. Kauaa hän ei siihen pystynyt, vaan hyvin pian hän syöksyi isänsä syliin ja jäi siihen nyyhkyttämään hänen olkaansa vasten.

Cedric kietoi itkevän Miken syleilyynsä. Hän oli jo kysymässä lisää, kun Mike alkoi puhua voimakkaiden nyyhkäysten saattelemana.
-Isä, minä tiedän että siellä on jotain pielessä. Kuulin kun tohtori Daltrey keskusteli radiologin kanssa kun he luulivat, etten minä kuule. Pään magneettikuvasta löytyi jotain, mutta he haluavat ensin tutkia tarkkaan kaikki muutkin minusta otetut kuvat ja näytteet ennen kuin he voivat olla varmoja mistä on kyse, mutta jotain siellä on ja kuulemma se jokin vaikuttaa aika pahalta.

Miken sanat saivat Cedricin pelon valtaan, mutta hän piti sen sisällään. Nyt oli tärkeintä pysyä vain ja ainoastaan Miken tukena. Sanoja sillä hetkellä ei löytynyt, mutta Cedric aavisti ettei Mike niitä kaivannutkaan. Halaus oli tarpeeksi.
*****
Sain tän itse osan valmiiksi jo alkuviikosta, mutta julkaisu venyi tänne asti, kun en millään meinannut keksiä sopivaa otsikkoa. Ei se nytkään mikään huikaisevan hieno ole, mutta onpahan kuitenkin jotain, että sain tämän vihdoin ulos. :D

Osa alkoi hyvin iloisissa ja positiivisissa merkeissä. Tobysta ja Rachelista on nyt tullut virallisesti pari. Alas tultiin kuitenkin ja lujaa, kun Miken vointi heikkeni entisestään, ja selvisi, että jotain on ihan todella vialla. Se, mitä tuo jokin on, selviää sitten ensi osassa. Tässä vaiheessa on kuitenkin lienee selvää, että mitään hyvää se ei ole.

Seuraava osa ilmestynee tosiaan vasta maaliskuun loppupuolella. Ensi viikolla alkaa kirjoitukset ja viimeiset on 22.3, joten sitä ennen en aio peliä avata. Nähdään siis uuden osan merkeissä sen jälkeen! :)